~Ydinsota~

Kirjoittaja: Fay

Varoitukset: Ei mainittavaa, vielä…


OSA 1

On vuosi 4350 ja ihmiskunta on ajanut itsensä tuhon partaalle. Takana on ydinsota ja maailma on raunioitunut. Vuonna 4320 alkoi maailmansota, joka jatkui kymmenen vuotta, kunnes vuonna 4330 sota huipentui loppunäytökseensä. Yli 100 ydinohjusta kohosi ilmaan lähes samanaikaisesti ja ne räjähtelivät eripuolilla maapalloa. Lähes kaikki selvinneet altistuivat radioaktiiviselle säteilylle, eikä selviytyneitä ollut paljoa. Maailma taantui, sillä sähköä ei enää ollut. Seurasi ydintalvi. Maailma kylmeni, eikä enää ollut edistyneitä lämmitysjärjestelmiä. Vain vahvimmat selvisivät seuraavat 10 vuotta, jonka ydintalvi kesti. Lääkkeet loppuivat, eikä niitä kyetty valmistamaan lisää. Kaikki painamaton tieto katosi. Ihmiset elivät pienissä ryhmissä ympäri maapalloa ja toivoivat, että maiden johtajat tekisivät jotakin. Toiveet olivat turhia; johtohenkilöstöt pysyivät syvällä maan alla suojassa sodan jälkiseurauksilta. He ja heidän perheensä elivät normaalia elämää, eivätkä tienneet mitään vaikeuksista, joita kansa kohtasi. Suurimpia vaikeudet olivat odottavilla äideillä, sillä yhä useampi lapsi syntyi kuolleena tai kehitysvammaisena. Vuosi sodan lopun jälkeen alkoi syntyä lapsia, jotka olivat pahoin mutatoituneita. Lapsi saattoi olla täysin terve, mutta ulkonäkö ja jotkin ominaisuudet olivat outoja. Joillakin vauvoilla oli syntyessään vain kidukset ja nämä saattoivat elää ainoastaan vedessä; syntyi suomuisia lapsia. Osa vauvoista saattoi omata turkin, oudot hampaat tai korvat. Kasvojen piirteet olivat yleensä poikkeavat ja silmien värikin saattoi olla mitä hyvänsä. Muutamassa vuodessa havaittiin, että mutatoituneilla lapsilla oli myös erilaisia kykyjä. Tätä pelättiin suuresti, sillä ajatuksia lukevat lapset aiheuttivat paljon ongelmia.

Suzanne Harless syntyi kaksi vuotta sodan jälkeen. hän oli senaattori Philip Harless:n tytär ja asui suuressa VIP-suojassa yhdessä perheensä ja kuuden muun senaattoriperheen kanssa. Suzanne ei tiennyt mitään menneestä sodasta, sillä kukan ei puhunut siitä tai maan pinnalla olevasta kaaoksesta. Hän ei ollut kärsinyt ydinlaskeumasta, vaan oli terve ja kaunis nuori. Suzanne oli luonteeltaan utelias ja olikin alkanut ihmetellä, miksi he elivät ainoastaan niin pienellä alueella, ja mistä kaikki ruoka ja tavarat olivat peräisin. Niitä oli paljon, mutta missään ei niitä valmistettu. Tosiasiassa suojaan oli varattu tarpeeksi ruokaa ja muita tarpeellisia ja tarpeettomiakin asioita viideksisadaksi vuodeksi eteenpäin, jolloin ydinlaskeuma olisi jo ehtinyt laantua suurimmasta osasta maapalloa. Lapsille kuitenkin uskoteltiin, että kaikkea tätä tuotiin aina silloin tällöin ulkomaailmasta. Tämä ihmetytti Suzannea suuresti, sillä asioita seuraava tyttö ei koskaan nähnyt ketään vierasta henkilöä tai tavaratoimituksia. Myös se, etteivät he voineet mennä ulos leikkimään ja pelaamaan, ihmetytti kovasti.

Suzannen vaaleat kullanhohtoiset hiukset liehuivat tytön juostessa pitkin käytävää kohti isänsä työhuonetta. Ovi oli kiinni ja lukossa, eikä koputukseen vastattu. Suzanne alkoi huolestua ja koputti uudelleen; isä ei yleensä lukinnut työhuoneensa ovea. Pettymys kuvastui tytön suklaanruskeista silmistä; oliko isä unohtanut hänen syntymäpäivänsä? Samassa kajahti laukaus ja Suzanne kirkaisi kauhuissaan. Paikalle juoksi senaattori Jeremy Cason, joka oli kuullut laukauksen työhuoneeseensa. Hän löysi Suzannen yrittämässä avata isänsä työhuoneen ovea silmät kyynelissä. Jeremy oli yli kuudenkymmenen, mutta onnistui murtamaan oven. Näky oli järkyttävä; Philip Harless oli ampunut itsensä ja verta oli kaikkialla. Philip lojui työpöydällään ja verta tippui lattialle. Suzanne vajosi äänettömästi nyyhkyttäen käytävälle ja senaattori Cason sulki oven äänettömänä. Oli ydinohjusten laukaisun kahdeskymmenes vuosipäivä. Jeremy ohjasi shokissa olevan tytön tämän äidin luo ja kertoi hiljaa suru-uutisen. Rachel Harless oli viisikymmentävuotias rouva, joka oli tottunut miehensä masentuneeseen olotilaan, muttei ollut osannut aavistaa tämän suunnitelmia. Rachel vei tyttärensä tämän huoneeseen ja kiitti senaattori Casonia tyttären kotiin tuomisesta.

Suzanne itki kunnes kyyneleitä ei enää tullut ja lopulta nukahti levottomaan uneen. Herätessään tyttö päätteli, että oli yö, sillä kaikkialla oli täysin hiljaista. Hiljaa Suzanne hiipi ulos asunnosta ja suuntasi kulkunsa isän työhuonetta kohti. Työhuoneen ovi oli kiinni, muttei lukossa. Sisältä kuului keskustelua. Viisi jäljellä olevaa senaattoria puhuivat hiljaa siivotessaan pois verta ja kudosten kappaleita. Senaattori Cason totesi hiljaa veren kuivuneen ikävästi. Senaattori Victor Arenson tuhahti: ”Hän oli liian herkkä. Mieluummin ne siellä ylhäällä, kuin me.” Shirley Farfan pudisti päätään: ”Ei se ole noinkaan; mehän ne vastuulliset olemme.” Ashley Mirza nyökkäsi: ”Totta. Sota olisi voitu estää, tai ainakin sen loppuhuipennus...” Alan Yates hymähti: ”Voi naisia… Aina kantavat huolta muista... Entä oma perheesi; jos olisivat tuolla ylhäällä?” Senaattori Farfan ei vastannut ja kaikki keskittyivät siivoamaan verta pois. Juuri, kun Suzanne oli lähdössä, senaattori Yates totesi hiljaa: ”Oli kohtalon ivaa, että Suzanne syntyi juuri vuosipäivänä. Sitä ei Philip kestänyt…” Tyttö jäykistyi paikoilleen; mistä senaattorit puhuivat? Hiljaa Susanne hiipi takaisin huoneeseensa ja kirjoitti lyhyen kirjeen äidilleen. Suzanne kertoi kuulemastaan ja siitä, että hänen oli pakko saada tietää mistä oli kysymys. Kirjeessään tyttö jätti jäähyväiset äidilleen ja pakattuaan laukkunsa hiipi hiljaa jo useita vuosia tutkimalleen ulospääsyreitille. Ulospääsy vei aikaa ja vaivaa, mutta lopulta se onnistui.

Ulkona oli kirkasta ja kuumaa. Suzanne ei ollut koskaan kokenut sellaista ja oli ihmeissään. Kaikkialla oli hiekkaa ja kuumuus kävi siihen tottumattoman tytön voimille. Hiekka upotti joka askeleella ja mukana ollut vesi alkoi loppua. Lopulta Suzanne lyyhistyi hiekkaan ja luuli näkevänsä näkyjä, kun hetken kuluttua dyynin yli asteli nuori poika kevyesti ja uppoamatta lainkaan. Kun tämä tuli lähemmäs, Suzanne näki pojan haltiamaiset kasvot ja violetit silmät. Pojan korvat olivat suipot ja hiukset lumivalkoiset. Suzanne yritti puhua, mutta kurkku ja suu tuntuivat niin kuivilta, ettei ääntä kuulunut. Poika polvistui tytön vierelle ja auttoi tämän istumaan: ”Tässä…” Poika tarjosi vesipulloa ja katseli Suzannen jättämiä jälkiä: ”Tulet kaukaa.” Tyttö otti pullon vastaan kiitollisena ja joi hiukan: ”Kiitos. Onx tääl aina näin kuumaa ja kuivaa?” Nyt poika suuntasi katseensa Suzanneen: ”Tuutsä maan alta? Mix sä tulit?” Tyttö ei ymmärtänyt miksi poika näytti niin yllättyneeltä. ”Mun isä… Isä ampui ittesä ja kuulin muiden puhuvan sodasta ja sellasesta. Tulin kattoo mistä ne puhu.” Poika pudisti päätään: ”Tulit kattoo? Kun kerran tulet ylös, takaisin et pääse… Ne ei haluu saastuu.” Suzanne näytti kummastuneelta ja poika auttoi tämän ylös: ”Säteily. Sitä on lähes kaikkialla. Säkin oot jo altistunu sille. Mä voin opastaa sut pois aavikolta.” Tyttö ei ollut uskoa korviaan: ”Mikä säteily, entä se sota, josta mä kuulin?” Poika ohjasi Suzannen kulkemaan samaan suuntaan, josta hän itse oli tullut: ”Eikö sulle kerrottu mitään siellä alhaalla? Se sota oli maailmansota ja se päätty kurjasti. Ydinohjukset laukastiin ja merkkihenkilöt luikki maanalaisiin suojiin. Siitä on nyt tasan 20 vuotta…” Tyttö kuunteli hiljaa ja yritti tarpoa eteenpäin upottavassa hiekassa. Kun poika vaikeni, Suzanne päätti kysyä auttajansa nimeä: ” Mä oon Suzanne Harless, mukava tutustuu…” Poika katsahti tyttöön: ”Jason Crowe…” Suzanne hymyili: ”Kiitti avusta Jason.” Jason vastasi hymyyn vain nopealla vilkaisulla: ”Mitäpä tuosta. Jaksatsä?” Tyttö olisi tahtonut sanoa jaksavansa, mutta keho oli lopen uupunut: ”En taida… Miten pitkä matka vielä?” Poika katseli heidän tulosuuntaansa: ”Siinä parikymmentä kilsaa enää.” Suzanne lysähti hiekkaan polvilleen: ”Vielä… Mä oon pahoillani, mutten oikeesti jaksa niin kauas.” Jason katseli hiekalla istuvaa tyttöä; jos hän jättäisi tämän, matka takaisin muiden luo sujuisi nopeammin. Poika kohotti katseensa taivaalle; ei pilviä, ei varjoa. Tyttö kuolisi, jos jäisi oman onnensa nojaan. Jason kyyristyi Suzannen eteen: ”Mä voin kantaa sua, kunnes taas jaksat.” Tyttö aikoi juuri vastata kieltävästi, kun voimakas huimausaalto kävi tämän läpi, ja hän lysähti tajuttomana hiekkaan. Jason oli nähnyt tätä ennenkin; kuumuus oli monille liikaa. Kevyesti poika nosti Suzannen syliinsä ja lähti astelemaan pitkin kuumaa aavikkoa.

Oli pimeää, kun Suzanne heräsi. Ei valon hiventäkään näkynyt ja tyttö alkoi hätääntyä; missä hän oikein oli? Samassa pimeästä kuului tuttu ääni: ”Ei oo mitään pelättävää Suzanne. Tällainen on oikea yö.” Suzanne katseli äänen suuntaan ja oli erottavinaan kaksi himmeästi loistavaa silmää: ”Jason? Missä mä oon?” Silmät katosivat ja kuului askeleita: ”Sä pyörryit ja mä toin sut pois aavikolta... Tää on yks niistä paikoista, joissa voimme elää rauhassa.” Nyt tyttö näki pojan hahmon ja huomasi tämän olevan todella laiha. Aavikolla oli tämän huomion estänyt viitta, johon Jason oli kietoutunut. ”Sä oot tosi laiha Jason... Eix teil oo tarpeex ruokaa?” Poika astui lähemmäs ja liekki leimahti tämän raapaistessa tulitikun. Kynttilä syttyi ja huone valaistui. Jason istuutui tuolille sängyn viereen: ”Meillä on ruokaa aivan tarpeeksi. Minä synnyin tällaiseksi.” Suzanne katseli poikaa tarkemmin: ”Olet erilainen kuin alhaalla asuvat miehet... Sun silmäs...” Jason sulki silmänsä; hän oli tiennyt tämän keskustelun tulevan eteen. ”Tää säteily aiheutti nää... poikkeavuudet... Mä synnyin vuos sen sodan jälkeen...” Tyttö nyökkäsi ja nousi istumaan: ”Siis jotain mutaatioita? Sä saat sen kuulostaa ihan ku se ois paha juttu.” Poika oli edelleen silmät kiinni: ”Sitä se onkin. Erilaisuus on paha juttu. Sitä vieroksutaan.” Suzanne hymyili: ”Mä en... Mut mix sua vieroksuttas? Sä et näytä... pahalta...” Jason avasi silmänsä ja katsahti tyttöön, joka istui silmät säihkyen vuoteella: ”Se on tapa... Kun kaltaisiani alkoi syntyä, ruettiin vieroksumaan lasten äitejä, ja kun me vartuimme ja kasvoimme, meistä tuli... Meitä pidetään uhkana... Uhkana normaaleille ihmisille.” Suzanne näytti kummastuneelta: ”Uhkana? Miten te voisitte olla uhka? Siis... Tehän ootte erilaisia vaan ulkonäön suhteen, eikö?” Poika nousi ylös ja asteli ovelle: ”Kunpa toi oiskin totta... Nuku nyt. Aamulla tapaat muut...” Jason astui ulos ovesta ja sulki sen perässään; sehän oli mennyt hyvin... Suzanne asettautui pitkälleen; ihme kyllä, olo oli rauhallinen ja, ennen kaikkea, turvallinen. Uni tuli nopeasti.

Huone oli yhä hämärä, kun Suzanne heräsi. Vain kynttilä valaisi sitä, sillä ikkunoita ei ollut. Tyttö nousi varovasti vuoteelta ja asteli ovelle. Ulkopuolelta kuului jo jotain hälinää. Suzanne raotti ovea ja katseli kuinka erilaiset hahmot kiirehtivät edestakaisin käytävää. Jostain kuului vaimeita huutoja. Tyttö astahti käytävälle ja alkoi etsiä tietä ulos. Reitti löytyikin varsin nopeasti ja pian Suzanne seisoi ulko-oven vieressä nurmikolla ja ihmetteli missä hän oli, ja mitä oikein oli tapahtumassa. Kaikilla tuntui olevan kova kiire jonnekin. Tyttö katseli mitä erinäköisimpiä olentoja, jotka kiirehtivät ympäriinsä huomaamatta Suzannea. Oli hännällisiä ja siivellisiä, oli sorkkia ja kavioita, oli sarvia ja outoja kasvojenpiirteitä. Samassa tyttö huomasi Jasonin, joka oli ilmestynyt jostakin hänen viereensä. Poika nyökkäsi tervehdykseksi ja viittasi Suzannelle, että tämän tulisi seurata perässä. Samassa paikalle asteli kolme poikaa, joista yhdellä oli jalkaterien sijaan sorkat ja otsassa lyhyet sarvet. Silmät tällä olivat vihertävät. Toinen pojista katseli Suzannea mustilla silmillä, eikä tyttö voinut olla ihmettelemättä, kuinka poika saattoi olla läkähtymättä sellaisen turkin kanssa. Kolmas pojista omasi mustaturkkisen hännän ja tämän korvat olivat suipot kuten Jasoninkin, mutta silmät olivat kuitenkin inhimillisen siniset. Tämän pojan kasvotkin olivat melko kissamaiset. Jason näytti tyytymättömältä poikien tullessa, mutta Suzanne päätti pysyä vaiti. Poika, jolla oli sorkat pudisteli päätään: ”Jason... On jo viikonloppu, etkä ole vieläkään...”Jason viittasi pojan vaikenemaan: ”Mä hoidan sen kyl, mut ei nyt.” Pojan ääni oli tasainen ja tiukka, mutta se ei hämännyt Suzannea; jokin epämiellyttävä asia odotti Jasonia. Kissamainen poika liikahti hermostuneesti: ”Sä viivyttelet aina... Ja sit oot niin heikko, ettet enää jaksa ees syödä.” Jason seisoi aloillaan ja katseli kolmea poikaa: ”Mä lupaan hoitaa sen myöhemmin tänään. Nyt pitää viedä Suzanne syömään.” Turkin omaava poika astui lähemmäs ja hymyili vinosti: ”Niinpä niin... Ja vain sinä voit tehdä sen.” Poika vakavoitui ja äänessä oli ankaruutta: ”Älä yritäkään Jason. Se hoidetaan pois nyt.” Nyt Suzanne oli kuullut tarpeeksi ja päätti selvittää mistä oli kysymys: ”Jättäkää Jason rauhaan.” Pojat yllättyivät tytön sanoista ja Jason kääntyi tämän puoleen: ”Ei mitään hätää Suzanne. Nää on hyvii jätkii.. Ollaan tunnettu jo 15 vuotta. Toi sorkkajalka on Andy Hale, kävelevä turkis puolestaan on Tim Beltran ja kisu on Kevin Trevino.” Pojat nyökkäilivät kuullessaan nimensä, mutta näyttivät yhä kärsimättömiltä. Suzanne puolestaan näytti uteliaalta: ”Mistä on kyse?” Jason vilkaisi ystäviinsä ja kääntyi jälleen tytön puoleen: ”Mulla on yx ikävä velvollisuus... Ja ilmeisesti nyt ois aika hoitaa se...” Poika vilkaisi ohikulkijoiden joukkoon ja tunnisti etsimänsä: ”Vivian!” Suzanne näki väkijoukosta lähenevän tytön, jolla oli kaviot jalkaterien sijaan ja käsivarsista kasvoivat siivet. Silmät hohtivat keltaisina ja kasvot olivat hieman lintumaiset. Jason hymyili vaisusti tytölle ja esitteli tytöt toisilleen: ”Vivian voisitko viedä Suzannen syömään? Pojat vaatii mua mukaansa.” Vivian nyökkäsi: ”Toki. Taasko oot viivytelly Jason? Kyllähän sä tiiät mitä se tekee sulle... Hoitasit homman jo alkuviikosta, niin se ois nopeemmin ohi.” Jason nyökkäsi ilkikurinen pilke silmissään: ”Kyllä äiti.” Vivian näytti niin loukkaantuneelta, että Suzanne ei voinut pidätellä nauruaan ja pyysi tätä anteeksi. Vivian hymyili Suzannelle: ”Mennään me tytöt syömään ja annetaan poikien mennä huolehtimaan asioistaan. Äläkä huoli Jason on hyvissä... käsissä?” Nyt oli poikien vuoro näyttää loukkaantuneelta ja jopa Jason hymyili hetken. Suzanne nyökkäsi ja lähti Vivianin mukaan. Jason puolestaan vakavoitui ja antoi Andyn ja Kevinin taluttaa itsensä sisään.

Sisällä Tim otti esiin purkin, joka oli ollut turkin suojissa piilossa uteliaiden katseilta. Jason katsahti purkkia ja sulki silmänsä: ”Noin paljon...” Andy laski kätensä ystävänsä harteille: ”Valitan... Tää on pienin määrä, joka pitää sut hengissä. Sä voisit paljo paremmin, jos joisit enemmän.” Andy painoi ystävänsä polvilleen ja sitoi tämän kädet selän taa. Jason ei vastustellut, mutta Tim näki tämän pelokkaan ilmeen: ”Mä ymmärrän kyl, Jason. Mä tiiän, ett se koskee. Sun pitää vaan yrittää kestää se.” Jason katsoi Timiä ja pudisti päätään: ”Te ette tiiä siit mitään. Pitäkää sit kunnol kiinni...” Kevin nyökkäsi ja tarttui Jasonin olkapäähän, samoin teki myös Andy. Tim asteli lähemmäs ja näki Jasonin epäröivän katseen: ”Ota ees eka hörppy vapaaehtoisesti... Jason, mä inhoon sun pakottamista...” Jasonin nyökättyä Tim tarjosi purkkia tälle ja hyvin hitaasti poika joi muutaman kulauksen. Tim vei purkin kauemmas nähdessään Jasonin kalpenevan ja kiinnipitelijät tiukensivat otettaan. Kevin puristi ystävänsä kättä rohkaisevasti: ”Ota ihan rauhallisesti... Ei mitään hätää...”

Osassa 2: Mitä Jasonille tapahtuu? Entä millainen on Suzannen ensimmäinen päivä keitaalla?

Takaisin kolmanteen haaraan, kiitos!                        Seuraavaan, nyt heti!!