Kirjoittaja: Fay
Varoitukset: Voi sisältää kohtauksia, jotka eivät sovi perheen pienimmille.
OSA 2
Suzanne istui Vivianin kanssa ruohikolla aivan keittiörakennuksen vieressä. He olivat hakeneet ruokaa sisältä ja söivät sitä nyt ulkona auringon helliessä maisemaa. Suzannelle oli selvinnyt, että paikka oli suuri keidas keskellä valtavaa aavikkoa ja että kaikki muut, paitsi Suzanne, olivat jollakin tavalla mutatoituneita. Matkalla he olivat kulkeneet lammen ohi ja siellä oli tyttö nähnyt tyttöjä ja poikia, joilla oli jalkojen sijaan pyrstö ja ihmisiä, joilla oli keuhkojen sijaan vain kidukset ja suomuinen iho. Vivian oli vahvistanut Jasonin kertoman asian maanalle paluusta. Se olisi täysin mahdotonta. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan haitannut Suzannea. Samassa ilmassa kiiri tuskanhuuto ja tytöt syöksyivät ylös ja juoksivat asuinrakennukselle. Nyt Vivian tajusi mistä huuto oli tullut ja esti Suzannea avaamasta ovea: ”Älä Suzanne. Se oli Jason... Kaikki on ihan hyvin.” Suzanne katsahti hämmästyneenä Viviania: ”Jason? Miten kaikki voi olla muka hyvin, jos se kerta huus tolleen?” Suzanne tarttui oven kahvaan ja vetäisi oven auki, ennen kuin Vivian ehti estää. Tyttö haukkoi henkeään nähdessään Jasonin polvillaan lattialla Kevinin ja Andyn kiinni pitämänä samalla, kun Tim juotti tälle väkisin jotain punaista ja ilmeisesti myös hieman tahmeaa nestettä. Jason oli jotenkin erinäköinen, vaikka huone olikin hämärä. Vivian otti Suzannen käsivarresta kiinni: ”Älä mene sinne. Tuu nyt mun kans Suzanne. Kaikki on ihan hyvin... Jasonilla ei oo mitää hätää.” Vivian onnistui vetämään tytön pois ja sulki oven: ”Suzanne... Mä en halua loukata sua, mut tuo oli typerästi tehty. Sun pitää kunnioittaa meidän tapoi. Ei noin vaan voi rynnätä sisään...” Suzanne kuunteli hiljaa ja painoi päänsä: ”Sorry... Mä vaan olin huolissani...” Vivian hymyili ja taputti Suzannea olalle: ”Ei mitään hätää Suzanne. Ne pojat on Jasonin parhaat ystävät; ne ei ikinä satuttas sitä, ellei ois pakko, mut ilman tätä Jason kuolis kahes viikos.” Suzanne järkyttyi ja katsoi kauhuissaan Vivianiin: ”Mitä!? Kuolis? Olix toi aine jotain lääkettä? ... Mix Jason muuten näytti jotenkin erinäköselt?” Vivian naurahti: ”Sä oot utelias. Mä en voi kertoo sulle enempää... Se on Jasonin oma asia ja sä voit kysyy siitä siltä sit, ku se on levänny tarpeex. Nyt... me mennään syömään jälkkärit.” Iloisesti virnistäen Vivian veti Suzannen mukaansa, eikä tyttö voinut kuin seurata helpottuneena nauraen.
Jason puolestaan ei nauranut. Tim juotti hänelle puoli litraa ihmisen verta ja veri aiheutti kipua enemmän kuin tämä kykeni sietämään. Se myös muutti Jasonin ulkonäköä. Pojan kasvot saivat eläimellisiä piirteitä ja hampaat terävöityivät. Kynnet kasvoivat ja silmät muotoutuivat soikeiksi kuten eläimillä. Jason myös kalpeni huomattavasti. Muutos ei kestänyt kuin muutaman tunnin viimeisestä veriannoksesta, mutta jokainen sen jälkeinen tippa lisäsi aikaa; ja siksipä poika ei suostunutkaan vähittäisannoksiin, vaan halusi kaiken kivun kerralla. Valitettavasti veri vaikutti myös persoonaan ja siksi kiinnipitäjät olivat välttämättömiä. Muutaman desilitran jälkeen poika oli jo juonut ahnaasti ja yrittänyt purra Timiä. Nyt Jason lojui vuoteellaan ystävien vietyä tämän lepäämään. Pojat olivat päästäneet irti vasta, kun olivat olleet täysin varmoja, ettei persoonallisuushäiriöitä enää tulisi. Täten Jason oli ollut polvillaan lattialla kädet sidottuna hieman alle tunnin ja voimat olivat nyt aivan lopussa. Poika kääntyi kyljelleen ja varoi kynsiään, jotka olivat noin kymmenen senttimetriä pitkät ja terävät kuin partaveitset. Oli ollut lähellä, ettei hän ollut viillellyt niillä kiinnipitäjiään. Jason kuuli hiljaisen koputuksen ja painoi päänsä syvemmälle tyynyyn; ei vieraita kaiken tämän lisäksi. Ovi raottui ja Vivian kurkisti sisään: ”Sorry Jason... Mut on ihan pakko varottaa... Suzanne näki osan äskeisest... Se kyselee tosi paljon... Ja se näki sut jo vähä muuttuneena...” Jason oli kohottautunut toisen kyynärpäänsä varaan tunnistaessaan tulijan ja oli vähällä viiltää itseltään etusormen irti ottaessaan tukea myös toisella kädellä tytön sanat kuullessaan: ”Miten se on mahollist? Mä pyysin sua viemään sen syömään... Mä en ole mitenkään innokas kertoo sille kaikkee...” Vivian näytti pahoittelevalta: ”Me kuultiin sun eka huutos ja mä en tunnistanu sitä, ennen ku liian myöhään.” Jason nyökkäsi ja Vivian kertoi mitä oli kertonut Suzannelle. Poika huokaisi ja nyökkäsi: ”Ok... Mä hoidan senkin pois nyt saman tien. Tuo Suzanne tänne...” Jason laskeutui takaisin pitkälleen ja Vivian meni hakemaan Suzannea, joka parhaillaan söi kolmatta banaaniaan. Tyttö oli ihastunut hedelmiin todenteolla, sillä maan alla ei niitä ollut. Vivian asteli vakavana tämän luo ja viittasi seuramaan: ”Älä sit väsytä Jasonia enempää... Sillä oli rankka tunti...” Suzanne nyökkäsi ja hymyili: ”Se siis suostuu puhumaa mun kans jo nyt?” Tähän Vivian vain nyökkäsi ja hiljaa tytöt astelivat Jasonin huoneen ovelle. ”Muista sit Suzanne, ett Jason on väsyny... Äläkä sitten pelästy.” Suzanne näytti kummastuneelta, mutta Vivian oli jo poissa.
Hiljaa Suzanne astui Jasonin huoneeseen ja näki sen olevan muutamilla kynttilöillä valaistu. Poika lojui vuoteellaan, mutta oven avautuessa tämä kohottautui kyynärpäidensä varaan. Tyttö asteli hitaasti vuoteen luo ja näki muuttuneen pojan nyt selvästi. Nopea pelon häivähdys käväisi Suzannen silmissä ja Jason huomasi sen. ”Älä mua pelkää... Mä en jaksa nousta vuoteelta vielä moneen tuntiin.” Poika laskeutui pitkälleen ja ummisti silmänsä hetkeksi: ”Sä siis halusit kysellä?” Jasonin ääni oli väsynyt, eikä Suzanne olisi kehdannut rasittaa poikaa enää yhtään enempää: ”Mä voin tulla myöhemmin... Sä taidat olla levon tarpees...” Jason pudisti päätään: ”Mä vastailen nyt, niin se on sit ohi. Kysy pois...” Suzanne nyökkäsi ja päätti kartoittaa tilanteen: ”Mistä siinä oli oikein kyse? Vivian sano, ett sä kuolet ilman sitä... ainetta... Mitä se muuten oli?” Poika piti silmänsä kiinni ja tämän ääni oli hiljainen: ”Se oli ihmisverta... Ja mä tosiaan kuolen, jos en saa vähintään puolta litraa verta viikossa. Se ei oo yhtää miellyttävä... toimenpide...” Jason kuuli Suzannen henkäisevän syvään ja huokaisi mielessään; miksi aina juuri hän? Suzannen ääni värisi hienoisesti: ”Ihmisverta... Mistä... Mä en haluu tietää... Mix sä et voi juoda sitä... juomaa... ihan yksin?” Poika avasi silmänsä ja katsahti tyttöön vuoteensa vieressä: ”Ethän vain luule, että veisimme veren luvatta? Ei... Yx tyttö luovuttaa sitä mulle... Sen täytyy vuodattaa joka päivä litra verta pois, tai se räjähtää. Mä vaan... Mä en voi juoda annosta yksin, kosk... ...ku mä maistan jonkun toisen verta, muhun sattuu iha saatanasti... Ja sit nää muutokset tulee esiin...” Suzanne nyökkäsi ja katseli Jasonin kalpeita kasvoja: ”Onx tilanne ollu aina sama? Ootsä aina tarvinnu verta?” Poika pudisti päätään ja sulki jälleen silmänsä: ”Mä olin 13, ku jouduin yhteen kunnon tappeluun, ja sain vahingos jonkun verta kasvoilleni... Sillon mä muutuin ekan kerran ja... Sen jälkeen oon tarvinnu verta joka viikko. Mä olin kuolla pari viikkoo sen jälkeen, niin heikox mä menin... Mä en muista miten mä sain jonkun mua hoitaneen verta suuhuni, mut seuraava muistikuva oli, ett neljä miestä piteli mua kiinni lattiaa vasten painettuna ja... Se mua hoitanu henkilö loju kurkku auki mun edessä... Mä olin muuttunu tälläsex...” Suzanne oli kauhuissaan: ”Sä tapoit ihmisen? Mitä tapahtu sen jälkeen?” Jason oli hetken vaiti ja, tämän alkaessa puhua, tyttö havaitsi äänessä katkeruutta: ”Mut sulettiin pimeeseen koppiin ja jätettiin sinne... Ellei Kevin ois löytäny mua sieltä, mä oisin kuollu muutaman päivän päästä. Sen jälkeen se on pitäny huolta tästä asiast.” Suzanne ei ollut uskoa korviaan: ”Aikox ne tappaa sut? Eix kukaan vaivautunu selvittää mix sä teit sen?” Nyt Jason katsoi tyttöä suoraan silmiin: ”Mä oon mutantti, mitä sä luulit? Ett me oltas tasa-arvoisia tavallisten ihmisten kanssa? Jopa meidän äidit on hylänny meidät...” Nyt tyttö oli kuullut jo aivan liikaa: ”Jopa äidit hylkäs? Mite te ootte selvinny?” Poika huokaisi; väsymys painoi ja kysymykset uuvuttivat yhä lisää. ”Mä oli ekoja, jotka synty mutatoituneina. Meitä vanhemmat hoiti iha normaalisti, kunnes joskus 12- 13-vuotiaana selvis, ett meillä oli erilaisii kykyjä... Sillo saatii lähtöpassit... Yläaste ikäisenä me alettiin pitää huolta jopa vauvoista... Elettiin täysin omillamme, niin kuin nytkin.” Suzanne oli kauhuissaan ja hyvin yllättynyt: ”kummallisii ihmisii... Luulis, ett teist ois hirveesti hyötyy, mut sit teidät vaan siirretään syrjään... Mut kiitti täst. Sä näytät tosi väsyneelt, eli mä lähen nyt... Pitää varmaan sulatella tietoi vähä...” Jason nyökkäsi: ”Mä oon jo illal iha kunnos. Jutellaan sit lisää...” Suzanne vain nyökkäsi ja poistui nopeasti huoneesta. Tytön pää oli aivan pyörällä tiedoista ja niitä oli järjesteltävä... Mietteliäänä Suzanne istuutui lämpimälle nurmelle auringonpaisteeseen ja asettautui mukavasti pitkälleen. Pian tyttö oli umpiunessa ja Vivian asettui tämän luokse lukemaan.
Jason puolestaan ei saanut unta. Hän lojui selällään ja muisteli huonoa kohtelua, jonka oli saanut kolmetoistavuotiaana. Poika muisti iskut ja haukut kuin ne olisivat vasta edellisenä päivänä sattuneita. Jason muisti tappomääräyksen ja tavan suorittaa se. Hän muisti kuinka oli hakannut pienen kopin ovea niin, että lopulta kädet olivat vereslihalla. Jason vavahti; hän ei vieläkään kestänyt edes ajatusta ahtaista ja pimeistä paikoista. Poika käänsi kylkeä ja ummisti silmänsä; nuori poika itki pelosta ja ikävästä pimeässä kopissa, jonka ulkopuolella puhuttiin hirttämisestä. Jason havahtui säpsähtäen. Kevin seisoi aivan vuoteen vierellä ja oli juuri laskenut toisen kätensä ystävänsä olalle. Pojan herätessä Kevin vetäisi kätensä pois, mutta laski sen heti takaisin: ”Ei mitään hätää Jason. Se oli vaan painajainen. Ei tainu olla hyvä veto muistella kaikki läpi kerralla...” Jason katsahti väsyneesti ystävällisesti hymyilevään poikaan: ”Ei... Mä en voi nukkuu... Mä nään vaan painajaisii siit kopista...” Kevin nyökkäsi: ”Arvasin... Sulla oli kylmä hiki ja liikuit levottomasti... Lepää nyt, mä oon täs lähellä.” Kevin poistui ja Jason asettui parempaan asentoon; milloinkahan painajaiset jättäisivät hänet rauhaan?
Suzanne näki herätessään Vivianin siiven yllään ja tajusi nukkuneensa pitkään. Vivian nosti kättään ja päästi tytön pois siipensä alta: ”Ajattelin suojata sua auringolta... Oisit jo rapee kuin korppu, jos en ois tehny niin...” Suzanne hymyili: ”Kiitti. Siinä oli vaan niin lämmin. Mitä kello on?” Vivian katsoi uutta ystäväänsä kummissaan: ”Kello? Ei meillä ole kelloja, eikä puhelimia, ja postin virkaa hoitaa harakka! Sorry... Niin, ei meil tääl oo kelloa ja viimeiset patteritkin kulu loppuun jo kuusi vuotta sitten. Mut eipä me juuri kelloja tarvita. Ei ole töitä, joista myöhästyä.” Suzanne naurahti: ”Sä oot oikees tos. Mä vaan totuin tuol alhaal kelloihin.” Vivianin ilme kirkastui: ”Meillä on kalenteri. Me tehään joka vuos uusi sen perusteella miten kuukaudet ja päivät on ennen vaihellu. Mut ei me oikeastaan tehä silläkään mitään...” Tytöt nauroivat hetken aikaa ja nousivat ylös juuri, kun Tim asteli ohi tarjotin käsissään. Poika katseli hetken tyttöjä, pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti asuinrakennusta. Tällekin tytöt nauroivat ja pääsivät viimein ruokapaikalle asti. Suzannesta alkoi tuntua, että hän viihtyisi maan päällä oikein hyvin.
Alkoi olla myöhä ja Jason jaloitteli aluksi huoneessaan ja sitten asteli ulkoilmaan jälleen omana itsenään. Hän oli tyytyväinen haltiamaiseen ulkonäköönsä, mutta vihasi muutoksen jälkeisiä kasvojaan. Monet muutkin olivat tyytyväisiä pojan ulkonäköön ja sen Suzanne huomasi muun muassa lammella, kun tämä pysähtyi hetkesi lepäilemään rannalle. Ja täysin yllättäen hyppäsi veteen. Lampi oli äkkisyvä ja heti rannassa oli vettä jo kolme metriä, mikä riitti loistavasti pieneen uimahyppyyn. Vivian nauroi Suzannen järkyttyneelle ilmeelle, kun Jasonia ei kuulunut pinnalle useaan minuuttiin: ”Älä ole höpsö Suzanne... Jasonilla on kidukset. Se voi hengittää vedes iha yhtä hyvin ku maallakin.” Suzanne oli hetken vaiti ja katsoi sitten Vivianiin kasvoillaan ilme, jonka saattoi tulkita vain lauseeksi ”no niinpä tietysti”. Vivian nauroi sydämensä pohjasta ja taputti Suzannea lohduttavasti olalle: ”Yritä ymmärtää meitä. Emme ajattele samoin tästä kaikesta. Jasonilla on ollut kidukset koko elämänsä ja se on hänelle aivan normaalia. Aivan samoin on minun suhtautumiseni siipiini. Sinulle kaikki on aivan uutta ja erilaista...” Samassa Jason nousi rannalle ja puristi vettä hiuksistaan: ”Helen lähetti terveisiä.” Muuta sanomatta poika asteli pois ja tytöt katsahtivat kummissaan toisiinsa. Suzanne tunsi pettymystä; Jason oli luvannut vielä keskustella hänen kanssaan. Vivian huomasi tytön ilmeen ja taputti tätä olalle: ”Älä huoli. Vielä sä saat kysellä. Jason kaipaa nyt vähä omaa rauhaa.” Suzanne näki Vivianin silmissä kaipuun, kun tämä puhui pojan perään tuijottaen. ”Onx sun ja Jasonin välillä jotain? Anteex, ett utelen, mut sä näytit niin kaipaavalt...” Vivian pudisti päätään hymyillen: ”Ei mitään sellasta. Jason on mulle ku isoveli. Se löyti mut aavikon tuolta puolen metästä ja toi tänne. Siitä asti se on pitäny musta huolta.” Suzanne nyökkäsi: ”Millon tää tapahtu?” Vivian mietti hetken ja asteli samalla kohti asuinrakennusta: ”Siit on nyt neljä vuotta... Mä olin sillon 13 ja... Mun vanhemmat oli salannu mun olemassaolon ja lopulta... Ne ei vaan enää jaksanu sitä. Veivät mut metsään ja jättivät sinne. Kotiin ei saanut enää mennä...” Suzanne asteli Vivianin vierellä hiljaisena ja Vivian jatkoi: ”Jason oli sillon 15 ja löyti mut harhailemasta eksyneenä. Se sano auttavasa mua ja toi mut tänne... Mä ja moni muu on elämäsä velkaa Jasonille...” Suzanne nyökytteli: ”Minä olen yksi...” Vivian vain nyökkäsi ja vaitonaisina tytöt astelivat sisään. Suzanne sai nukkua samassa huoneessa kuin oli aamulla herännytkin. Päivä oli ollut uuvuttava ja uni tuli nopeasti.
Jason puolestaan valvoi vuoteellaan lojuen. Painajaiset tulivat heti, kun ummisti silmänsä. Poika tiesi, että se oli mennyttä, mutta yhä pimeät ja ahtaat suljetut tilat saivat hänet murtumispisteeseen. Pelkkä ajatuskin kammotti. Jason nousi ylös ja asteli ulos; käytävillä oli hyvin hiljaista. Ulkona oli yhä hyvin kuuma ja ilma tuntui seisovan. Jostain kuului ääniä ja poika asteli niiden suuntaan. Aavikolla näkyi pölypilviä ja Jason tiesi mistä oli kyse. Nopeasti poika kiirehti Kevinin huoneeseen ja kiskaisi oven auki. Kevin heräsi tähän ja katseli kummissaan ystäväänsä: ”Mikä hätänä Jason?” Jason näytti tavallistakin kalpeammalta: ”Ne tulee...” Kevin oli samassa ylhäällä: ”Mitä? Tänne? Ootsä varma?” Jason vain nyökkäsi ja asteli pois. Kevin kiirehti tämän perään ja totesi ystävänsä puhuneen totta. Aavikolla näkyi suuri joukko ihmisiä aseistautuneina kuka milläkin. Kevin juoksi takaisin sisälle ja herätti kaikki. Suzanne oli aivan sekaisin, eikä tajunnut hetkeen yhtään mitään. Vivian kiirehti tytön luo ja veti tämän mukaansa: ”Nyt on kiire.” Suzanne huomasi kaikkien olevan peloissaan: ”Mitä tapahtuu? Mix kaikki pelkää?” Vivian vilkaisi ohi juoksevia ihmisiä: ”Ihmiset tulee... Ne yrittää tuhota meidät.” Suzanne muisti kuulemansa ja ymmärsi mistä oli kyse: ”Minne sä viet mua? Mä voin auttaa teitä.” Vivian pysähtyi: ”Ootsä tosissas? Kävisitsä omias vastaan? Apu ois kyl tarpeen.” Suzanne nyökkäsi: ”Mä autan. Niillä ei ole mitään oikeutta tulla tänne satuttamaan teitä.” Vivian hymyili kiitollisena: ”Mennään sitten.” Yhdessä tytöt kiiruhtivat keitaan laidalle, minne monet muutkin olivat jo kerinneet. Jason ja Kevin seisoivat hieman etempänä muista, kuin vastaanottamassa vieraita. Kevin viilsi haavan käteensä ja ojensi kättään Jasonille: ”Hoidetaan homma.” Jason nyökkäsi ja tarttui Kevinin käteen alkaen juoda verta haavasta; nyt oli pakko, sillä kyseessä oli muidenkin henki kuin oma. Vivian veti Suzannen syrjemmälle ja kuiskasi: ”Älä sitten pelästy, mut kun Jason pääsee veren makuun, alkaa tapahtuu.” Samassa kuului tuskan huuto ja, kun Suzanne katsoi jälleen poikiin päin, hän näki molemmat pojat maassa lojumassa. Jason oli muuttunut ja Kevinin selässä oli nuoli. Vivian kiljahti ja ilman mitään varoitusta lennähti poikien luo. Suzanne seurasi perässä juosten ja näki kuinka Jason nousi ylös ja käänsi katseensa kohti tulevaan hyökkäysjoukkoon. Joitakin nuolia ammuttiin, mutta yksikään ei osunut. Vivian nosti Kevinin syliinsä ja vei tämän kauemmas. Suzanne kuuli tämän huutavan ja hymyili säteilevästi hölmistyneille ilmeille hyökkääjien kasvoilla. ”Nyt näytetään niille! Antaa mennä!” Jason tunsi veren poltteen ja antoi sille vallan. Suzanne kuuli pojan murahtavan ja tämä hyökkäsi nyt jo aivan lähelle tulleiden hyökkääjien kimppuun. Pian oli aavikolla käynnissä täysi sota ja Suzanne tappeli muiden mukana, vaikka välillä muut vaikuttivat tappelevan pelottavan eläimellisen armottomasti. Jopa Kevin oli mukana, vaikka nuolen jättämän haavan täytyi olla kipeä.
Osassa 3: Elämä keitaalla muuttuu vaikeammaksi, mutta miten?
Taakse päin kiitos...
Seuraavaan, nyt heti!!