~Ydinsota~

Kirjoittaja: Fay

Varoitukset: Voi sisältää kohtauksia, jotka eivät sovi perheen pienimmille.


OSA 3

Aamu sarasti taistelun viimein päättyessä. Vain muutama ihminen jäi eloon hyökkäysjoukosta ja nämä pakenivat aavikolle. Useat keitaan puolustajista olivat haavoittuneet, mutta yksikään ei ollut kuollut. Suzanne löysi Jasonin aivan keitaan laidalta, missä poika istui puuhun nojaten. Jason oli yltä päältä veressä, mutta Suzanne tiesi, ettei veri ollut pojan omaa. Jason ei ollut haavoittunut lainkaan, mutta tämä oli todella väsynyt. Tyttö asteli varovasti muuttuneen pojan luo ja hymyili vaisusti: ”Vain vajaa kymmenen pääs karkuun.” Jason kohotti katseensa: ”Mitä merkitystä sillä on? Ne tulee takas... Ne tulee takas ja voittaa...” Suzanne tajusi mitä poika tarkoitti ja istuutui tämän viereen: ”Eix oo muuta paikkaa? Tai keinoo pitää ne kaukana?” Jason pudisti vaisusti päätään: ”Niitä ei voi estää tulemasta, eikä ole toista paikkaa tarpeeksi lähellä... Kaikki ei selviis muutosta.” Tyttö repäisi paidastaan rievun, jolla alkoi pyyhkiä verta pojan kasvoilta: ”Ehkä jotain vois keksii... Mut sä oot nyt levon tarpees.” Suzanne auttoi Jasonin ylös ja tuki tätä, kun he hitaasti astelivat pojan huonetta kohti. Jason ei puhunut mitään ja tyttökin pysyi vaiti. Kun he saapuivat huoneen ovelle, Jason pysähtyi ja otti tukea seinästä: ”Mä oon pahoillani...” Samassa poika vetäisi Suzannen itseään vasten ja upotti hampaansa tämän kaulaan. Tytön onneksi Tim ja Andy sattuivat tulemaan sisään ja kiskoivat Jasonin pois. Pojat painoivat ystävänsä tiukasti lattiaa vasten ja onnistuivat jotenkin välttämään Jasonin veitsenterävät kynnet. Kevin tuli juosten paikalle Andyn huudettua tämän nimeä ja pian paikalle ilmestyi myös Vivian. Kevin oli repinyt paitansa ja painoi sillä Suzannen kaulassa olevia haavoja: ”Koeta kestää Suzanne. Pysy hereillä!” Suzanne tunsi kivun ja maailma ympärillä hämärtyi, mutta Kevinin huuto palautti tytön pois hämärästä. Vivian otti tytön syliinsä ja vei tämän nopeasti keittiörakennuksen viereiseen rakennukseen, jonne kaikki haavoittuneet oli viety.

Kevin asteli Jasonin eteen, joka oli nyt jo nostettu polvilleen, mutta Andy ja Tim pitelivät edelleen varsin kovakouraisesti kiinni. Jason oli painanut päänsä ja hengitti raskaasti, eikä Kevin halunnut nöyryyttää ystäväänsä useiden paikalle kerääntyneiden katsojien edessä: ”Jason? Me viedään sut lepäämään nyt.” Yhdessä Andy ja Tim auttoivat Jasonin ylös ja taluttivat tämän huoneeseensa. Kevin otti kaapista kahleet ja asteli sängyn luo: ”Sorry Jason... Mä tiiän kyl miten ikävää tää on... ...mut sä alat olla aika... ...vaarallinen...” Andy auttoi Jasonin selälleen vuoteelle ja Kevin kiinnitti kahleet tämän ranteisiin. Jason sulki silmänsä ja vavahti kylmän metallin tuntiessaan, mutta Kevin ei voinut muuta; Jason oli ollut vähällä tappaa Suzannen, eikä ollut mitään takeita siitä, ettei tämä yrittäisi sitä uudelleen. ”Sorry kamu... Pääset irti heti, ku palaudut ennalles. Yritä nyt levätä.” Andy ja Tim poistuivat ja Kevin jäi hetkeksi vuoteen vierelle istumaan; hän tiesi Jasonin peloista, eikä poikaa nyt voinut jättää yksin. Hetken kuluttua Jason avasi silmänsä ja liikautti kättään vain todetakseen Kevinin tehneen hyvää työtä; liikkumaan ei päässyt. ”Kevin? Miten Suzannelle kävi?” Kevin taputti ystäväänsä olalle: ”Se selvii... Mut ikävät arvet sä jätit...” Jason sulki silmänsä jälleen: ”Mä en voinu... Mä en... ...en pystyny estää itteeni... Se vaan tapahtu...” Kevin huokaisi; ei ollut ensimmäinen kerta, kun Jason ei kyennyt vastustamaan veren poltetta suonissaan. Niin oli käynyt aina, kun muutoksia oli ollut useampia viikon sisällä. Onneksi sentään vain muutoksen aikana, ei silloin, kun Jason oli oma itsensä. ”Mä ymmärrän kyl Jason. Lepää nyt. Yritä nukkuu vähä...” Kevin otti paremman asennon ja laski kätensä Jasonin olalle.

Suzanne kuuli hälinää ympärillään, muttei saanut selvää sanoista. Hän näki Vivianin vieressään ja tunsi kuinka jotain käärittiin hänen kaulaansa. Sitten kaikki pimeni. Joitakin tunteja myöhemmin Suzanne heräsi jälleen. Olo oli outo ja väsytti. Vivian istui vuoteen vierellä ja hymyili: ”Heräsit siis viimein. Tiiätsä mitä tapahtu?” Suzanne kokeili kaulaansa ja tunsi siteet: ”Jason... Se pyys anteex ja yhtäkkii se jo puri...” Vivian nyökkäsi: ”Sä oot nyt meidän ’sairaalassa’.” Tytöt olivat hetken vaiti ja Suzanne näytti miettiväiseltä: ”Miten Jason voi? Onx se kunnos?” Vivian yllättyi kysymyksistä ja oli hetken vaiti, jolloin Suzanne pelästyi: ”Onx sille sattunu jotain?” Nyt Vivian pudisti päätään: ”Jason on iha kunnos. Se lepäilee huoneessaan. Älä sen puolesta hätäile.” Suzanne yritti nousta ylös, mutta huimaus oli liian voimakas: ”Viimex, ku sanoit sen olevan kunnos ja, ettei oo syytä huoleen, se oli sidottuna lattialla. Kerro Vivian.” Vivian hymyili: ”Ei ole kerrottavaa. Jasonille ei kukaan tee mitään. Kevin on sen luona.” Vivian päätti olla kertomatta Kevinin normaalia menettelyä tilanteissa kuten tämä. Suzanne rauhoittui ja asettautui mukavammin vuoteelle. Vivian silitti tämän hiuksia ja Suzanne antoi itsensä nukahtaa; Jason oli luultavasti paremmissa sielun ja ruumiin voimissa kuin hän.

Jason vavahti hereille Kevinin varovasti ”ravistellessa” tätä hartioista: ”Ota ihan iisisti kamu... Ei mitään hätää...” Jason tunsi kylmän hien kasvoillaan ja hän vapisi kauttaaltaan. Kevin painoi ystävänsä tiukasti sänkyä vasten: ”Hengitä iha rauhallisesti... Ei oo mitään hätää... Jason, sun pitää rauhottuu... Se oli vaan painajainen...” Lopulta vapina laantui ja Jason katsoi väsyneesti ystäväänsä: ”Mä en jaksa enää, Kevin...” Kevin päästi otteensa Jasonin hartioista ja otti esiin kahleiden avaimen: ”Sä saat valita; mä voin päästää sut irti, mut sit sä jäät tänne yksin ja mun on pakko lukita ovi. Mut, jos sä kestät viel joitaki tunteja kahleissa, mä pysyn tässä ja ovi ei oo lukossa. Kummin on Jason?” Jason sulki silmänsä ja oli hetken vaiti; Kevinin vaihtoehdoista kumpikaan ei ollut houkutteleva. Kevin oli kärsimätön; omat yöunet olivat jääneet vähiin ja Jason aiheutti vain lisää huolia: ”Jason? Miten on?” Jason ei pitänyt hoputtamisesta: ”Sun vaihtoehtos, Kevin...” Poika avasi silmänsä ja Kevin näki nyt uuden katseen. Se oli vihaa ja katkeruutta, mitä ei Jasonin katseessa oltu koskaan ennen nähty. ”...on perseestä! Mixet saman tien sulje mua kellarikuoppaan ja jätä sinne mätänemään? Eipähän tarviis kestää mun tuomia lisähuolia.” Kevin perääntyi; hän ei ollut ikinä nähnyt Jasonia tällaisena. ”Jason... Mistä sä nyt puhut?” Jason katseli kylmästi Keviniä: ”Luulettex te, etten mä tietäs, mitä te ajattelette? Mä tiiän sanatarkasti!” Kevin vavahti kuin häntä olisi lyöty: ”Sä osaat lukee ajatuksii? Mix sä... Mix et kertonu?” Jason hymyili vinosti: ”Mä en lue ajatuksii, mä vaan tiiän mitä kukin aattelee musta. Kiitti vaan vitusti... ’kamu’. Oot tosi ’ystävä’.” Kevin ei tiennyt mitä sanoa: ”Mä... Jason... ...sun täytyy ymmärtää, ett...” Kevin vaikeni; miksi hän selitteli? ”Jason. Mä oon aina ollu paikalla, ku sä oot apuu tarvinnu. Ja six mun oma elämä on perseestä. Mut oonx mä valittanu? Tai jättäny auttamatta? ... En, vaik sä oot yx saatanan inisijä!”

Jason kuunteli Kevinin puhetta ilmekään värähtämättä: ”Herra pyhimys on hyvä ja jatkaa.” Kevin alkoi suuttua ja astui lähemmäs: ”Jaksat inistä, muttet tee asialle mitään! Herra en – voi – juoda – verta ei ikinä oo vääräs. Sä et voi elää ilman verta, hyväksy se! Se ei oo meistä muista kiinni.” Kevin poistui ja Jason hymyili vinosti; hän oli sittenkin onnistunut. Poika kiskaisi kättään ja kahleen ketju katkesi; tätä ei Kevin ollut aavistanutkaan. Nopeasti Jason siirsi vuodettaan ja avasi lattialuukun. Poika otti sänkynsä viereiseltä pöydältä kynttilän ja laskeutui avaraan kuiluun. Veri poltti kuumana ja halu saada lisää voimistui jatkuvasti. Suzanne oli kertonut joidenkin ihmisten paenneen ja ainut järkevä pakosuunta oli kohti lähintä kaupunkia. Eivät pääsisi pitkälle. Nopeasti Jason kulki tunnelin läpi kauemmas aavikolle ja saattoi haistaa veren raskaan ja makean hajun. Eivät olleet vielä kaukana. Poika jäljitti pakoon päässeet ihmiset ja murhasi nämä täysin tunteettomasti, nauttien veren mausta ja ihmisten kauhunsekaisista avunhuudoista, jotka kantautuivat tuulen mukana aina keitaalle saakka. Kevin kuuli ne istuessaan rauhoittumassa lammen rannalla. Suzanne kuuli ne avoimesta ikkunasta. Viviankin kuuli huudot keskustellessaan Suzannen tilasta erään tätä hoitavan mutantin kanssa. Andy ja Tim kuulivat huudot ja juoksivat Kevinin luo, jolloin tämä nousi ylös ja nyökkäsi. Yhdessä pojat hakivat viitat ylleen ja lähtivät aavikolle tutkimaan äänten alkuperää. Vivian palasi Suzannen luo ja rauhoitteli tyttöä; äänet olivat tulleet kaukaa.

Kun Andy, Tim ja Kevin saapuivat tapahtumapaikalle, he näkivät seitsemän ihmistä, jotka oli silvottu ja raadeltu kuoliaiksi. Tämä oli liikaa Andylle, joka oli jo lopen uupunut tarvottuaan lähes puolitoista tuntia upottavassa hiekassa kuuman auringon alla, ja tämä vajosi polvilleen hiekkaan oksentamaan. Tim taputteli ystäväänsä selkään hajamielisesti katsellessaan kuinka Kevin kierteli ruumiiden lomassa ja tutki maata yhä vakavampi ilme kasvoillaan. Ihmisten jättämien jälkien joukossa näkyi tuskin havaittavissa olevia kevyitä painaumia, kuin joku olisi kävellyt hiekan pinnalla uppoamatta siihen lainkaan. Sen taidon osasi keitaalla vain yksi, mutta Jason oli vuoteeseensa kahlittuna. Oliko aavikolla joku uusi mutantti, joka vihasi ihmisiä näin paljon? Kevin seurasi jälkiä jonkin matkaa ja palasi takaisin: ”Meillä saattaa olla ongelma pojat. Joku meikäläinen on tappanu nää... Mut onnex Jason on huoneessaan... Eikä kyl pääse sielt ennen ku tää on selvitetty.” Tim katsoi Keviniä kummissaan: ”Mikäs sulla on? Ihan ku Jason ois muka voinu tehä jotain tälläst...” Andykin nousi ylös ja huomasi Kevinin ilmeen kiristyvän: ”Tais mennä välit poikki Jasonin kans... Hei, älä ota sen sanoja niin raskaasti... Ei se tarkota mitää, ku on muuttunu...” Kevin vilkaisi vielä kerran ruumiita: ”Antaa eläinten huolehtii... Ja Andy, tällä kertaa Jason tarkotti mitä sano. Ja mä kans... Se tietää mitä me ajatellaan siitä...” Tim oli jo lähtenyt astelemaan takaisin keitaalle päin, mutta pysähtyi kuin seinään: ”Mitä?” Andy katsoi Keviniä epäuskoisena: ”Sano, ett pilailet...” Kevin vain pudisti päätään ja lähti astelemaan takaisin keitaalle toisten seuratessa perästä.

Samaan aikaan, kun Kevin tutki ruumiita ja hiekkaa niiden ympärillä, Vivian lupasi Suzannelle käydä katsomassa kuinka Jason pärjäsi. Suzanne itse oli vielä liian heikko noustakseen ylös ja oli hyvin kiitollinen Vivianille. Vivian lennähti nopeasti asuinrakennukselle ja kiirehti Jasonin huonetta kohti. Jo käytävän päästä tyttö erotti raskaan puomin oven edessä ja totesi, että Kevin oli todellakin ollut vihainen. Ei poika olisi muuten jättänyt parasta ystäväänsä yksin kahleisiin lukittuun huoneeseen. Vivian nosti teljen oven edestä ja avasi oven. Tyttö seisoi hetken hiljaa ovella tuijottaen hämärää huonetta, tyhjää vuodetta ja lattiassa näkyvää avointa tunnelin suuta. Sitten Vivian juoksi ulos ja lähti lentämään aavikolle poikien menosuuntaan. Nähdessään poikien tulevan vastaan, tyttö laskeutui ja tämän vakava ilme huolestutti Kevinin suunniltaan: ”Kerro. Mitä on sattunu? Onx Suzanne...” Vivian pudisti päätään: ”Suzanne on kohta ihan terve, mut... Kevin, Jason on kadonnu... Sen huone oli tyhjä, kahleet poikki ja lattiassa luukku tunneliin.” Kevin seisoi hetken kuulematta mitään. Tämän korvissa kaikuivat Vivianin sanat ja silmissään poika näki ruumiiden seassa kevyet jalanjäljet. Andy laski kätensä ystävänsä olalle: ”Älä nyt tee mitään harkitsematonta... Ehk se ei ollu Jason...” Tim pudisti päätään: ”Oli se Jason... Ei ole toista yhtä kevyesti liikkuvaa... Ja se voi olla jo vaikka kuinka kaukana täältä.” Kevin kohautti olkiaan: ”Oli miten oli, me ei voida lähtee perään... Pitää hakee oikeet varusteet ja...” Andy pudisti päätään: ”Antaa sen mennä... Sehän teki meille palveluksen. Ainakaan nää ihmiset ei enää hyökkää...” Vivian vilkaisi Andyyn ja suuntasi sitten katseensa Timiin: ”Mistä on kyse? Onx Jason tehny jotain tyhmää?” Tim nyökkäsi: ”Ne avunhuudot oli peräisin seittemältä karkuun päässeeltä... Me löydettiin ne kuoliaax raadeltuina ja Kevin löys Jasonin jäljet...” Kevin oli lähtenyt astelemaan keitaalle päin ja Vivian nousi siivilleen: ”Menen kertomaan Suzannelle. Tulkaa perässä.”

Jason oli yli tunnin juoksumatkan päässä tapahtumapaikasta ja vapisi kauttaaltaan. Poika vajosi polvilleen hiekkaan ja oksensi. Kyyneleet valuivat poskille ja putosivat kuivalle hiekalle; mikä häneen oli mennyt? Hän tuijotti eteensä samein silmin ja kompuroi ylös; takaisin ei voinut kääntyä. Vapisten ja kaatuillen Jason alkoi kiivetä dyynin yli; verenpolte oli poissa, ja jäljellä oli vain katumus ja häpeä. Dyynin laella poika kompastui ja lähti kierimään alas sen rinnettä. Hiekasta esiin työntyvät kivet katkaisivat matkan kovakouraisesti ja Jason jäi niiden juurelle lojumaan. Joka paikkaan koski ja poika tajusi, että ilman apua hän menehtyisi muutamassa päivässä. Yrittäessään nousta ylös Jason tajusi, että hänen oikea kylkensä oli murskana ja vasemman jalan polvi oli mennyt sijoiltaan. Kipu oli sietämätön, eikä poika voinut estää itseään huutamasta. Ylösnousua tai liikkumista oli turha edes harkita, sillä kipu yltyi koko ajan. Aavikolla alkoi jo hämärtyä.

Suzanne ei ollut uskoa korviaan, kun Vivian kertoi Jasonin kadonneen: ”Mitä? Sehän oli tajuttoman väsyny... Ei se jaksa pitkälle...” Tyttö ihmetteli miksi Jason oli noin vain lähtenyt ja, kun Vivian meni keskustelemaan haavoittuneiden tilanteesta muiden kanssa, nousi ylös. Hieman horjuen Suzanne asteli Jasonin huoneen luo ja hetken epäröityään astui sisään. Tyttö näki luukun lattiassa, muttei huomannut katkenneita kahleita vuoteella. Jokin sai Suzannen yhä huolestuneemmaksi ja tämä nappasi Jasonin viitan ylleen ja vesipullon pieneen laukkuun laskeutuen alas tunneliin mukanaan huoneen viimeinen kynttilä. Tyttö asteli pitkin tunnelia ja huomasi tulleensa melko etäälle keitaasta. Suzanne mietti kuinka löytäisi Jasonin kuumalta aavikolta ja sattumalta huomasi hyvin hennot jalanjäljet. Tyttö naurahti; vain yksi oli noin kevyesti kävelevä... Jopa hän tiesi tämän. Hitaasti Suzanne seurasi lähes olemattomia jälkiä ja päätyi lopulta paikkaan, jossa ihmisten ruumiit lojuivat. Kauhuissaan tyttö katseli raadeltuja ruumiita, mutta huoli Jasonista vei voiton ja Suzanne etsi tämän jäljet uudelleen. Aurinko alkoi laskea ja tyttö pelkäsi kadottavansa jäljet, joita oli vaikea seurata valossakin.

Lopulta, noin kolme tuntia myöhemmin, Suzanne päätyi saman dyynin juurelle, jonka toisella puolella Jason lojui, ja huomasi pojan jälkeensä jättämät oksennus ja kaatuilu jäljet. Tyttö näki oksennuksen olleen veristä ja huolestui entistäkin enemmän. Dyyni oli pehmyttä hiekkaa ja todella vaikea kiivetä, mutta onnistuttuaan pääsemään sen laelle, Suzanne oli näkevinään alhaalla hahmon. Varovasti tyttö laskeutui alas petollista rinnettä ja järkyttyi nähdessään Jasonin maassa lojumassa. Poika oli jo muuttunut takaisin omaksi itsekseen ja lojui hiljaa silmät kiinni lähes tajuttomana Suzannen päästessä tämän luo. ”Jason?” Jason avasi silmänsä ja katsoi tyttöä vierellään: ”Suzanne...” Poika vavahti kivusta; puhuminen sattui vielä enemmän kuin hengittäminen. Suzanne huomasi verisen paidan ja jalan oudon asennon: ”Shh... Oo ihan hiljaa Jason... Sä taisit kieriä tän rinteen alas...” Tyttö asteli Jasonin toiselle puolelle ja pudisteli päätään: ”Tää kylkihän on ihan murskana...” Suzanne istuutui hiekalle ja otti pojan käden omaansa huomaten samalla katkenneet kahleet: ”Mitä?” Jason sulki silmänsä ja yskähti, jolloin hieman verta tuli tämän suusta: ”Mä... karkasin...” Poika yskähti uudelleen ja Suzanne huolestui yhä enemmän: ”Jason... Sun täytyy nyt olla ihan hiljaa ja aloillas...” Tyttö otti viitan harteiltaan ja peitteli Jasonin. Poika näytti kalpeammalta kuin yleensä ja hengitti katkonaisesti, eikä Suzanne tiennyt mitä tekisi. Hän ei osannut, eikä uskaltanutkaan tehdä mitään Jasonin kyljelle, joka näytti lähes kasaan painuneelta. Tyttö tiesi pojalla olevan sisäistä verenvuotoa, mutta hän ei voinut lähteä pimenevälle aavikolle, ei edes apua hakemaan; eksymisen riski oli liian suuri. Niinpä Suzanne tyytyi istumaan Jasonin luona ja nostamaan pojan pään syliinsä; tämä tuntui hieman helpottavan Jasonin hengitystä. Poika lojui hetken hiljaa yrittäen kerätä voimia, mutta kipu voimistui koko ajan. ”Suzanne... ...miten... ...sä... ...löysit...” Jason haukkoi henkeään; tällaista kipua hän ei ollut koskaan kokenut. Suzanne puristi hellästi pojan kättä: ”Yritä hengittää iha rauhallisesti... Ei mitään hätää... Jason, älä kuluta voimia puhumiseen...” Tyttö ei voinut estää kyyneliä valumasta, mutta tätä ei Jason huomannut, sillä pojan kaikki huomio oli keskittynyt kipuun; nyt ei saanut huutaa. Suzanne silitteli Jasonin hiuksia ja vasta nyt ymmärsi kuinka pehmeät ne olivat: ”Mä seurasin sun jälkiäs... Vivian kertoi sun kadonneen ja karkasin sairaalast sua ettimään... Löysin sen tunnelin sun huoneesta...” Tyttö oli hetken hiljaa ja tuijotti pimeyteen, joka tiivistyi heidän ympärillään: ”Mä näin seittemän ruumista matkalla... Mitä niille oli sattunu?” Jason vavahti ja Suzanne näki kyyneleiden valuvan tämän silmistä: ”Mä... ...tapoin... ...ne...” Poika haukkoi jälleen henkeään ja hieman verta valui tämän suusta. Tyttö silitteli Jasonin hiuksia: ”Shh... Yritä rentoutuu...” Poika sai lopulta hengityksensä tasaantumaan ja Suzanne hymyili tälle rohkaisevasti: ”Ei oo mitään hätää...” Jason avasi silmänsä ja katsahti tyttöön: ”Mä... ...en... ...selvii... Vai… mitä?” Suzannen ilme vakavoitui: ”Toiset varmaan jo ettii meitä... Mut mä en aio valehdella sulle... Sä oot tosi huonossa kunnossa...” Poika sulki silmänsä ja yskähti: ”Kiitos... ...Suzanne...” Tyttö otti Jasonin käden omaansa: ”Lepää nyt ja säästä voimias...” Suzanne antoi kyynelten valua; jos toiset eivät pian tulisi, Jason kuolisi verenhukkaan. Tyttö otti vesipullon esiin: ”Jason... Yritä juoda vähän...” Poika avasi silmänsä ja nyökkäsi Suzannen tarjotessa pulloa tämän huulille. Hitaasti Jason joi muutaman kulauksen ja työnsi pullon pois: ”Ei... enää... Kiitos...” Poika vavahti ja sulki silmänsä; kipu yltyi edelleen.

Osassa 4: Keitaalla huomataan Suzannen katoaminen ja etsintäpartio lähtee karkulaisten perään. Löytävätkö he Suzannen ja Jasonin ajoissa?


Taakse päin kiitos...                        Seuraavaan, nyt heti!!