~Zindaran uusi aikakausi~

Oli kulunut viikko tuhoisasta vierailustani Neuvoston Salissa ja Xelloksen kaulaani kiinnittämä panta oli edelleen kaulassani. Mazoku ei ollut enää Fayn kartanolla kun palasimme sinä kohtalokkaana päivänä ja häntä ei ollut näkynyt sen koommin. Fay oli selittänyt tämän sillä että oli joutunut hieman kovistelemaan pappia saadakseen olinpaikkani selville. Oli miten oli Xelloss oli ja pysyi poissa ja panta oli ja pysyi kaulassani. Tämä oli raivostuttavaa. Olin jo ehtinyt tottua elämään ilman ahdistavaa tunnetta kaulassani. Istuin huoneessani ikkunasyvennyksessä ja luin sylissäni olevaa kirjaa puolihuolimattomasti. En ollut poistunut huoneestani koko viikkoon kuin pakollisten asioiden takia ja Fay tuntui hyväksyvän ratkaisuni. Hän toi ruokani huoneeseeni ja istui useita tunteja seuranani, vaikkemme puhuneetkaan mitään. Fay oli hyvä peittämään suuttumuksensa ja ellen olisi viettänyt niinkin paljon aikaa hänen kanssaan olisin saattanut olla huomaamatta, että hän oli vihainen minulle. Vaikka tiesin että olin loukannut Faytä, en osannut pyytää anteeksi tai selittää tekoani hänelle. Havahduin ajatuksistani kun kirja putosi käsistäni ja tömähti lattialle. Huokaisin ja kurottauduin nostamaan sen juuri kun ovi aukeni ja Fay astui sisään tarjotin käsissään: ”Ruoka-aika, Drake.” Fayn ilme oli väsynyt ja vakava, kun hän laski ruokani kirjoituspöydälle: ”Syö, tarvitset voimiasi.” Katsoin tyttöä yllättyneenä; tarvitsin voimiani? Mitä Fay oikein tarkoitti? Hän näytti jälleen tietävän mitä ajattelin sillä poistuessaan huoneestani hän kääntyi katsomaan minua ilmeettömänä: ”Neuvosto päättää rangaistuksesi huomenna.”

En kyennyt ajattelemaan mitään Fayn sanojen kaikuessa mielessäni; Neuvosto... Rangaistus... En huomannut kipua polvissani kun putosin polvilleni lattialle ja tuijotin käsiäni sokein silmin. Elämäni siis oli viimein tullut päätökseensä. Kuin horroksessa nousin ylös ja istuuduin pöydän ääreen; Fayn tekemä ruoka oli herkullista ja tämä luultavasti olisi viimeinen kerta kun koskaan saisin sitä maistaa. Söin ruoan kuin unessa ja syötyäni astelin parvekkeelle; auringonlasku. Ehkä viimeinen jonka näkisin... Katsoin laskevaa aurinkoa kyynelten alkaessa valua silmistäni; en halunnut kuolla.. En halunnut lähteä Zindaranista.. En halunnut Fayn vihaavan minua… Sitten pieni ajatus syttyi mieleeni; pakene. Olet vapaa lentämään, pakene ja pelasta henkesi. Olin jo huomaamattani alkanut palata todelliseen muotooni ja purin hampaani yhteen keskeyttääkseni muutoksen etenemästä loppuun saakka; en voisi paeta. En pääsisi pois tästä maailmasta ja lopulta minut saataisiin kiinni. Se vain pahentaisi tilannettani… Naurahdin kolkosti itselleni; kuinka tilanteeni voisi enää pahentua? Olin jo tuhonnut koko Zindaranin tärkeimmän hallintoelimen ja tilalle tullut uusi Neuvosto oli päättänyt rangaista minua siitä. Fay oli jo vihainen, eikä minulla ollut pienintäkään selitystä joka voisi muuttaa tilannetta. Haluni lentää pois oli suuri ja lopulta päästin tukahtuneen nyyhkytyksen karkaamaan huuliltani upottaessani omat kynteni läpi käsivarsieni kovien suomujen; en voinut pettää Fayn luottamusta taas. Käänsin selkäni auringon viimesäteille ja palasin huoneeseeni mieleni täysin tyhjänä.

Seuraava aamu oli elämäni kauhein. En nukkunut hetkeäkään koko yönä; istuin vain huoneeni ikkunasyvennyksessä ja katselin tähtiä mustalla taivaalla. Kun aamu alkoi valjeta huoneeni ovi aukeni ja sisään astui kaksi täysin tuntematonta kaapuihin kietoutunutta miestä. En nähnyt heidän kasvojaan, mutta ruumiinrakenne oli selkeästi miehen. He tulivat luokseni vaiti ja kuulin ketjujen kilinän kun toinen otti esiin vahvat ja taatusti maagiset kahleet. Lamaannuin täysin kun toinen veti minut jaloilleni ja tunsin kylmän metallin kiristyvän ranteeni ympärille. Annoin miesten kahlita minut, mutta yllätyin kun toinen heistä sujautti mustakankaisen pussin päähäni ja kiinnitti sen tiukasti kaulani ympärille. Tunsin tönäisyn selässäni ja otin epäröivän askeleen eteenpäin. He tarttuivat kahlittuihin käsivarsiini ja alkoivat taluttaa minua ulos kartanosta. Saatoin tuntea kylmän viiman ja purevan pakkasen astuessani ulos ja värähdin tahtomattani. Miehet kiristivät otettaan ja pakottivat minut liikkeelle kuin peläten että tekisin jotakin arvaamatonta. Painoin pääni ja annoin heidän viedä minut minne ikinä halusivat.

Minut painettiin polvilleni kovalle lattialle ja kuulin suurien ovien sulkeutuvan. En tiennyt missä olin tai mitä ympärilläni tapahtui ja suoraan sanoen pelkäsin kuollakseni. Fay ei tällä kertaa pelastaisi minua. Tällä kertaa en selviäsi tilanteesta niin helpolla. Seisoin kahlittuna polvillani musta pussi päässäni ja yritin koota ajatuksiani kun kuulin useiden askeleiden saapuvan huoneeseen. Neuvosto oli siis kokoontumassa. Kuudet askeleet... Yksi puuttui... Kuulin askeleiden tulevan lähemmäs ja henkilöt asettuivat rinkiin ympärilleni. ”Drake, olet tehnyt vakavan rikoksen Zindarania kohtaan. Olet täällä kuullaksesi rangaistuksesi.” Äänet olivat jälleen muutettuja enkä kyennyt tunnistamaan edes puhujan sukupuolta. Vavahdin kun käsi laskeutui olalleni ja ääni käden suunnalta herätti pakokauhun sisälläni: ”Kuoleman tuottamisesta rangaistaan kuolemalla. Henki hengestä.” Aloin olla epätoivoinen ja yritin muuttua todelliseen muotooni. Samassa kun annoin muutokselle vallan tunsin viiltävän kivun ja en edes havainnut huutavani ennen kuin käskevä ääni tunkeutui kipuni läpi: ”Älä yritä muuttua. Se on mahdotonta kahleet käsissäsi.” Luovutin ja lysähdin väsyneenä lattiaa vasten raskaasti hengittäen. Sitten kuulin hiljaisten askeleiden tulevan lähemmäs. Viimeinen jäsen oli siis tullut paikalle. ”Lopettakaa istunto välittömästi.” Kuulin muunnetun äänen kuin unessa kivun lievittyessä pikku hiljaa. Ääni sisälsi valtavasti auktoriteettia ja jos tämä ääni olisi käskenyt minun leikata kurkkuni olisin tehnyt sen hetkeäkään epäröimättä.

Yllätyin kun toinen ääni ei ollut yhtä vaikuttunut: ”Mutta puheenjohtaja. Tämä lohikäärme on rikollinen.” Olisin halunnut nähdä, mutta musta kangas esti pienimmänkin valon. ”Rikollinen? Milloin Zindaranissa on viimeksi tehty rikos? Maailmamme on täydellisen rauhallinen.” Puheenjohtajan ääni oli kylmä ja rauhallinen, kuin tämä olisi sanonut ehdottoman tosiasian. ”Mutta... Viikko sitten...” ”Ei tapahtunut yhtään mitään. Viime viikko oli aivan yhtä rauhallinen kuin tämäkin ja kokouksemme sujui loppuun saakka ongelmitta.” Taas yksi uusi muunnettu ääni liittyi keskusteluun: ”Puheenjohtaja on oikeassa. Luulen että olette nähneet painajaisia.” Aloin ihmetellä käytyä keskustelua ja kun puheenjohtajaksi kutsuttu ääni jälleen puhui luulin sekoavani. ”Kyllä. Olemme saaneet elää kaikessa rauhassa kymmeniä tuhansia vuosia. Joten mikä saa teidät olettamaan että maailmassamme olisi rikollisia?” Tunsin jonkun tarttuvan päässäni olevaan pussiin ja hetken perästä se vedettiin pois. Räpyttelin silmiäni kirkkaassa valossa ja aloin erottaa kaapuihin pukeutuneet hahmot ympärilläni. ”Mitä...” En osannut muodostaa kysymystäni ja havaitsin ringin ulkopuolella seisovan Neuvoston jäsenen astelevan nyt luokseni. ”Sinut on tuotu tänne vasten tahtoasi ja ilman hyvää syytä. Vapautamme sinut välittömästi ja pahoittelemme väärinkäsitystä.” Tunsin kahleiden aukenevan ja ne kolahtivat lattialle. Katsoin puheenjohtajaa hämmentyneenä ja edelleen lievästi pelokkaana. En tiennyt lainkaan mitä heillä oli mielessään. Vetäydyin automaattisesti kauemmas kun puheenjohtaja yritti laskea kätensä olalleni ja yllätyin kun hän veti kätensä pois. ”Ymmärrän. Kasvottomuutemme on sinulle pelottavaa. Luulen että Neuvoston on aika luopua kasvottomuudestaan.” En ehtinyt reagoida sanoihin ennen kuin muut jäsenet alkoivat kovaan ääneen kertoa mielipiteitään asiasta. ”Ei ole mahdollista!” ”Ette ole tosissanne!” ”Neuvoston kuuluu olla tuntematon!” Ja sitten yksi ääni: ”Olen samaa mieltä puheenjohtajan kanssa. On aika riisua naamiot.” Yhtäkkiä oli aivan hiljaista ja katselin ympärilleni hämmentyneenä; mitä oikein oli tapahtumassa?

Kun Neuvosto viimein pääsi yksimielisyyteen ja täydeksi yllätyksekseni päätti riisua kaapunsa, koin elämäni suurimman yllätyksen. Yksi toisensa jälkeen jäsenet riisuivat kaapunsa ja yllätykseni oli suunnaton nähdessäni Sarahin, mutta mikään kokemani ei vetänyt vertoja sille tunteelle joka minut valtasi kun puheenjohtaja riisui kaapunsa ja Fay seisoi edessäni hellästi hymyillen. En saanut sanaakaan suustani ja tunsin käden olallani. Käännyin katsomaan mustahiuksiseen poikaan jolla oli samanväriset silmät kuin Faylläkin. ”Älä huoli, kaikki on ok nyt. Fay sai jälleen tahtonsa läpi.” Nyökkäsin sanaakaan sanomatta ja tunsin ilmavirran pyyhkäisevän ylitseni. Samassa mustahiuksinen poika lensi useamman metrin taaksepäin ja osui seinään valuen siitä lattialle. ”Jälleen? Miten niin jälleen?!” Käännyin katsomaan tyttöön takanani ja tajusin hänen seisovan kädet lanteillaan ja pidellen toisessa kädessään jo aiemmin näkemääni nuijaa. ”Ray Fuyu. Minä en saa tahtoani läheskään tarpeeksi usein läpi! Ettäs kehtaat syöttää moista potaskaa minun suojatilleni!” Katsoin huolestuneena pojan suuntaan, mutta tämä oli jo noussut ylös ja virnisti Faylle: ”Lyönnistäsi puuttui jotain. Onko kuntosi huonontunut?” Näin Fayn ilmeen venähtävän ja siirryin nopeasti lentävän nuijan tieltä. ”Vai vielä huonontunut!!” Nuija kolahti suoraan Rayn päähän ja poika oli jälleen lattialla. ”No ehkä ihan pikkuisen...” Pudistin päätäni sanat kuullessani ja Fay naurahti: ”Niin, saatat olla oikeassakin. Hmm…” Fay suuntasi katseensa minuun ja nousin viimein lattialta. ”Drake, anteeksi kokemasi kohtelu. Haluatko edelleen asua luonani..?” Nyökkäsin: ”Mikään ei ole muuttunut ajattelussani.”

Sanani Neuvoston uudessa kokoontumispaikassa olivat totta ja palasimme Fayn kartanolle. Ray tuli mukanamme ja ymmärsin käydyistä keskusteluista että Fay tunsi pojan hyvin. Myöhemmin samana päivänä minulle selvisi että Fay ja Ray olivat opiskelleet samaan aikaan, mutta Fay oli jo valmistunut, kun taas Ray oli edelleen koulussa. Tutustuin tähän eien- poikaan hieman paremmin ja tämän tapauksen jälkeen Ray alkoi silloin tällöin vierailla luonamme. Eräänä iltana hän saapui juuri kun Fay oli lukitsemassa kartanon ovia yöksi ja havaitsin heti ettei kaikki ollut kohdallaan. Hän vaikutti väsyneeltä ja kun hän tuli peremmälle näin mustan silmän ja haavan poskessa. Fay ei kysynyt mitään ja seurasin hänen esimerkkiään; ei kuulunut minulle. Seurasin hiljaa kuinka Fay ohjasi myöhäisen vieraansa tv-huoneeseen ja astelin kylpyhuoneeseen hakemaan ensiapulaukkua. Palasin vain hetkeä myöhemmin ja tällä välin oli Ray heittänyt paitansa. Jäin hiljaisena katsomaan palovammoja nuoren eienin selässä ja kyljissä; en ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Fay asteli luokseni ja otti ensiapulaukun heikosti hymyillen: ”Kiitos Drake. Jättäisitkö meidät kaksin?” Nyökkäsin hiljaa ja astelin jälleen huoneeseeni miettien mitä Raylle oli mahtanut tapahtua. Suljettuani oven perässäni asetuin vuoteelle selälleni ja pimeässä katselin kattoa ajatusteni vaeltaessa aiheuttamaani kaaokseen. Olin tehnyt jotakin täysin anteeksiantamatonta, mutta olin silti saanut anteeksi. Tämä hämmensi minua valtavasti ja vaikka yritin kuinka miettiä mitä oikeastaan oli menossa Neuvoston kanssa, ajauduin aina umpikujaan. Fay ei ollut puhunut koko asiasta ja elämä kartanolla oli jatkunut kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, vaikka Fay oli nyt Neuvoston puheenjohtaja ja hänestä seuraavana olivat Sarah ja Ray. Neljä muuta olivat minulle tuntemattomia ja kaksi heistä vaikutti vihamielisiltä. Neuvosto oli luopunut kaavuistaan, mutta siltikään kukaan ei tuntunut puhuvan siitä keitä Neuvostossa oli. Ketään jäsentä ei yksilöity. En edes huomannut kuinka väsynyt mieleni viimein luovutti vastauksen etsimisestä ja vaipui levolliseen uneen.

Heräsin seuraavana aamuna koputukseen ja avasin silmäni juuri kun Ray astui sisään. Katsoin poikaa hämmentyneenä ja tämä hymyili vaivautuneesti. ”Luulen että olen selityksen velkaa...” Pudistin nopeasti päätäni: ”Et ole.” Ray näytti vaivautuneelta ja nousin istumaan: ”Ei sinun tarvitse selittää minulle mitään.” Näin helpotuksen hänen kasvoillaan ja hymyilin: ”Meillä kaikilla on kokemuksia joista emme tahdo puhua. Ymmärrän sen paremmin kuin ehkä osaat arvatakaan.” Ray nyökkäsi: ”Voin kuvitella...” Katselin kuinka Ray kääntyi lähteäkseen ja hymyilin itsekseni; olin iloinen että Ray oli ollut valmis selittämään ongelmansa minulle, vaikkei olisi halunnutkaan puhua siitä. Ovella Ray kääntyi vielä katsomaan minuun. ”Kiitos...” Nyökkäsin ja Ray poistui jättäen minut jälleen yksin. Myöhemmin samana päivänä Fay tuli keskustelemaan kanssani juuri kun oli tullut suihkusta; se tuntui jotenkin tutulta tilanteelta. Seisoin keskellä huonettani alasti ja kuivasin hiuksiani pehmeään valkoiseen pyyhkeeseen, kun ovi aukeni ja Fay asteli sisään sen kummemmin ujostelematta. Kiedoin pyyhkeen vyötärölleni ja katsoin häneen kysyvästi: ”Mitä nyt?” Fay hymyili ja istahti kevyesti vuoteeni reunalle: ”Ajattelin tulla valaisemaan sinua tästä tilanteesta.. Tiedän että olet ollut hämmentynyt enkä ole tehnyt mitään helpottaakseni tilannettasi.” Astelin tytön luo ja istuuduin hänen viereensä: ”Mitä tapahtui sen aamun jälkeen...?” Fay huokaisi ja hymyili surullisesti: ”Virallisesti mitään ei koskaan tapahtunut, mutta epävirallisesti Neuvosto vaihtui ja uudistui, mikä aloittaa uuden aikakauden Zindaranissa. Tämä aikakausi tulee olemaan suvaitsevaisempi ja hauskempi kuin edellinen ikuisuus.”

En tiennyt mitä sanoa kuullessani Fayn toteamuksen; se kuulosti kiveen ja tähtiin kirjoitetulta päätökseltä, enkä rohjennut kysyä oliko päätös yksin Fayn. ”Uusi aikakausi?” Katsoin tyttöä vieressäni ja tämä nyökkäsi: ”Niin. Uusi aikakausi, jonka minä ja Sarah ja Ray luotsaamme mieleis... miellyttäväksi...” Virnistys kohosi tytön kasvoille ja hymyilin helpottuneena; Fay oli entisellään. Fay laski kätensä kädelleni ja hymyili iloisesti: ”Joten älä enää huoli siitä pikku palosta; säästit minulta monta ärsyttävää hoidettavana olevaa asiaa. Ja jos vakavasti puhutaan Neuvoston oli aikakin vaihtua. Se oli jäykistynyt vanhoihin tapoihin eikä edes harkinnut muutoksia.” Nyökkäsin mitään sanomatta ja tyttö jatkoi: ”Nyt kun Neuvoston on nuorentunut kymmeniätuhansia vuosia, niin voimme uusia joitakin nykyisin liian jäykkiä säännöksiä ja lakeja. Valitettavasti Vanhojen mukana katosi iso osa tuntematonta tietoa, mutta se on asia jonka voi korvata, joten menetys ei ole suuren suuri.” Katsoin Faytä tietämättä mitä sanoa; tyttö tuntui ottavan koko tapahtumasarjan kovin kevyesti. ”Älä vaivaa itseäsi Drake. Kukaan muu kuin Neuvosto, Xelloss ja sinä ei tiedä tapahtuneesta ja niin asia saa jäädäkin. Enää Neuvosto ei naamioidu, mutta jäsenten henkilöllisyyttä ei edelleenkään paljasteta kenellekään. Neuvosto ei enää tapaa ketään, ei enää kokoonnu tietyssä paikassa, vaan käsittelee eteensä tulevat asiat kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa päiväkahvilla torikahvilassa, jos niikseen tulee. Emme nosta itseämme muiden yläpuolelle ellei se ole pakollista ja viimeinen keino saada asiat sujumaan.” Nyökkäsin ja hymyilin sanat kuullessani: ”Kuulostaa hyvältä... Mutta entä jos... Entä jos joku saa tietää tapahtuneesta...?” Fay huokaisi: ”Pyrimme siihen ettei saa tietää, mutta jos niin tapahtuu... Silloin sinun on paettava ja kadottava luultavasti hyvinkin pitkäksi aikaa ja minä huolehdin asioista niin ettei kukaan edes tiedä tiedon olleen olemassa.” Värähdin Fayn äänen saamaa kylmää ja kuolettavaa sävyä, joka lupasi tuskallisia asioita kohteelleen ja tunsin tytön käden olallani: ”Olen omistava ja suojeleva henkilö Drake. Kukaan, ei yksikään olento kaikissa maailmoissa selviä siitä että hyökkää ystäväni tai perheenjäseneni kimppuun. Olipa se sanallinen tai fyysinen hyökkäys ja koituipa siitä suurta tai pientä vahinkoa.” Nielaisin hermostuneena ja yhtäkkiä Fay hymyili jälleen lämpimästi: ”Joten älä huoli ystäväni, kaikki on hyvin.”

Fayn sanat syöpyivät mieleeni ja kuluvien vuosisatojen aikana havaitsin niiden paikkansa pitävyyden ongelmien nostaessa päätään. Fay, Sarah ja Ray tekivät tiivistä yhteistyötä useita kymmeniä vuosia vain saadakseen Neuvoston toimimaan yhtä tehokkaasti kuin ennen ja lopulta, kun Ray valmistui koulustaan ja pystyi keskittymään täysin uuteen velvollisuuteensa, asiat alkoivat sujua nopeammin. Fay alkoi seurustella Xelloksen kanssa lähes välittömästi kun Neuvoston tilanne oli selkeytynyt ja vuosisadat vierivät nopeammin kuin huomasinkaan, enkä enää ajatellut tekemääni tuhoa niin usein ystävystyttyäni Rayn kanssa. Vietimme aikaamme yhdessä yhä useammin ja Fayn opastuksella opin viimein enemmän uudesta maailmastani. Ray tutustutti minut Zindaranin vilkkaaseen yöelämään ja moniin muihinkin huvituksiin, jotka olisin ehkä voinut jättää väliinkin. Opin ajan kuluessa että kaikki eienit olivat perusluonteeltaan vallattomia vaikka päällimmäinen luonne saattoikin vaihdella valtavasti. Vaikka Zindaran oli eieneiden kotimaailma, eienit olivat lähes vähemmistö maailmassaan, sillä iso osa eieneistä tunsi valtavaa halua matkustaa muihin ulottuvuuksiin ja kaikki olivat kiinnostuneita muista roduista. Yllätyin havaitessani että vain noin puolet eieneistä pariutui toisen eienin kanssa. Liikkuessani Rayn kanssa havaitsin myös että suurin osa eienin ystäväpiiriä koostui muista roduista. Tämä selitti myös sen etten koko Fayn luona viettämänäni aikana nähnyt yhtään eieniä kartanossa. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan mistä tämä kaikki johtui, mutta aavistelin sen juontavan juurensa eieneiden sammumattomaan tiedonjanoon. Oli miten oli, nautin Rayn ja Fayn seurasta ja mielenkiintoisista kokemuksista joita heidän seurassaan keräsin liikkuessamme ympäri Zindarania. Toiset olivat hauskoja ja toiset suorastaan hermoja raastavia, mutta koskaan mitään pahaa ei tapahtunut. Elämäni oli rauhallista ja miellyttävää enkä edes havainnut kuinka sadat vuodet kuluivat ja muuttuivat tuhanteen vuoteen. En ennen sitä päivää jolloin Fay pyysi minua mukaansa vierailemaan erään vanhemman eien -pariskunnan luona.

Nautin lentomatkasta yli suurien metsien ja laskeuduin suuren hirsitalon pihaan antaen Fayn laskeutua selästäni ennen kuin muutuin ihmishahmooni. ”Tämäkö on se pikkumökki josta puhuit?” Vilkaisin kaksikerroksista suurta taloa ja hymyilin tytölle; tämä oli taas ajatellut omalla erikoisella tavallaan. ”Jep! Mennäänhän peremmälle. Haluan nähdä serkkuni!” Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan tyttöä, joka jo viiletti kuistia kohti. Vanhempi pariskunta osoittautui ulkonäöltään noin kolmekymmentävuotiaiksi ja vallattomiksi eieneiksi, jotka esittelivät onnellisina muutamaa päivää aiemmin syntynyttä lastaan jo ennen kuin ehdimme kenkiämme riisumaan. Olin onnellisen ettei muutokseni vaatinut minua olemaan alasti, vaan vaatteeni tuntuivat vain ilmestyvän ylleni kun palasin ihmismuotooni, sillä uusi äiti oli jo odottanut meitä ikkunassa. Fay näytti lähes yhtä onnelliselta kuin pienen tyttövauvan äitikin ja hymyilin nähdessäni tytön ottavan vauvan syliinsä. ”Hei pikkuinen... Fay tässä...” Seurasin kuinka Fay kutitti lasta leuan alta ja yhtäkkiä tyttö vetäisi sormensa pois: ”JIAUUTS! Sinä siis puret!” Näin tytön tyrmistyneen ilmeen ja naurahdin: ”Hmm.. Ei taida pitää kutittelusta.” Fay kääntyi katsomaan minua ja irvisti: ”Niinkö? Enpä olisi itse sitä huomannutkaan!” Hymyilin tyynesti: ”No sittenhän on hyvä että kerroin sen sinulle.” Fay näytti minulle kieltään ja kääntyi lapsen puoleen: ”Tämä kyllä rauhoittaa sinut...” Katselin kuinka tyttö kaivoi rintojensa välistä esiin tuttipullon jossa oli jotakin aivan muuta kuin maitoa. ”Otappa vähän rommia pikkuinen. Se se on hyvää.” Lapsen vanhemmat eivät näyttäneet reagoivan Fayn tekemisiin ja seurasin kuinka vauva joi ahnaasti koko pullollisen rommia. Pudistin päätäni kuullessani tyytyväisen röyhtäisyn ja sillä hetkellä tiesin ettei tämä ollut viimeinen kerta kun näkisin tämän lapsen. Ja aavistin että tämä tyttölapsi tulisi aiheuttamaan vielä paljon päänsärkyä ennen niin rauhalliseen elämääni.