Kylmä, he eivät taaskaan laittaneet lämmitystä kellariin. Lattia ja seinät alkavat huurtua yöpakkasen kiristyessä ja istun paljaalla lattialla pelkkä yksinkertainen kaapu ylläni. He eivät halua antaa minulle muuta kotona ollessani. He? Vanhempani tietysti. Äitini ja isäni, kasvattajani. Ja he vihaavat minua koko sydämestään. Miksikö? Koska olen poika. He halusivat tytön, niin kuin heidän tuttunsa olivat saaneet. Kauniin eien tytön joka saattaisi saada Sarahin huomion. Kuka Sarah? Hyvä kysymys, kukaan ei tiedä kuin ensimmäisen nimen ja että tällä on vaikutusvaltaa lähes kaikkeen. Sarah tosin valitsi jo itselleen kasvatin, vanhempieni tuttavien tyttären. Hänen nimensä on Fay ja olemme samassa koulussa. Vanhempani joutuvat päästämään minut kouluun, sillä muuten he herättäisivät epäilyjä neuvoston keskuudessa. Joten koulu on ainut paikka jossa saan todella olla vapaana. Nyt kuitenkin on viikonloppu ja olen lukittuna huoneeseeni, jos tätä nyt voi huoneeksi kutsua. Huoneeni nimittäin on 2 kertaa 2 metriä ikkunaton koppi, jossa on paksu metalliovi lukuisine lukkoineen. Siinä kaikki. En saa mitään tavaroita huoneeseeni ellei se koske jotakin koulujuttua. Ja koulutavaratkin saan pitää huoneessani vain ennalta määrätyn ajan. Aika on suhteellista? Ehkä muille, mutta minulle ei koskaan opetettu kuinka käyttää aikaa ja koulussa se on kiellettyä. Olen alikehittynyt eien. Sanotaan että kaikki on mahdollista jos tietää mitä tekee, mutta en saa asioita tapahtumaan vaikka kuinka yritän. En saa oven lukkoja auki...
Avaan silmäni kun ovi avautuu narahtaen ja kohottaudun hitaasti istumaan: ”Äiti?” Katson kuinka äitini potkaisee sisään lautasen jolla on päivän ruokani ja kysyn nopeasti ennen kuin hän sulkee oven jälleen: ”Äiti... Voisinko päästä vessaan?” Hän katsoo minua kylmästi ja sulkee oven: ”Aamulla.” Aamulla... Asetun jälleen pitkälleni; olen tottunut pidättämään, mutta se sattuu. Varoen vedän lautasen lähemmäs ja katson ruokaani; hienoa, kokonainen keitetty kananmuna ja pala vanhaa leipää. Onneksi koulussa saa lämpimän ruoan. Syön ruokani hitaasti ja yritän kuluttaa aikaa unen tuloon saakka. Ja aika kuluu hyvin hitaasti silloin kun lojut huurteisella kivilattialla rakko täynnä ja odotat että kylmä puuduttaa jäsenesi niin että voit nukahtaa valheelliseen lämmöntunteeseen. Ajatukseni harhailevat aina ennen unen tuloa. Tänään ne näyttävät kiinnittäneen huomionsa Fayhin. Hän on minua 2000 vuotta vanhempi ja huomattavasti pidemmällä opinnoissaan kuin minä. Hän ei tunne minua, mutta minä tiedän paljon hänestä. Hän on vanhempieni kateuden aihe ja epäsuora syyllinen elämäni epämiellyttävyyteen. Nero, toiset sanovat. Olen kuullut huhuja että hän osaa jo nyt vääristää aikaa paremmin kuin koulumme vanhimmat professorit. Ja hän on vasta kolmetuhattavuotias. Olen nähnyt Fayn muutaman kerran, enkä edelleenkään osaa kuvailla häntä. Hän ei päästä ketään lähelleen, on aina yksin ja keskustelee oudoista asioista opettajien kanssa. Voin vaikka vannoa että kuulin heidän puhuvan opetussuunnitelmasta ja siihen tehtävistä muutoksista. Yritän pakottaa ajatukseni pois Faystä. Uni ei tule jos keskityn liian paljon samaan ajatukseen. Enää huominen ja koulu alkaa taas. Olen iloinen siitä.. Annan silmieni painua kiinni ja yritän olla välittämättä vessahädästä ja kylmyydestä. Lämmin ateria olisi mukava asia... En edes huomaa vajoavani uneen ajatellessani koulun herkullisia aterioita ja vastapaistettuja sämpylöitä.
Oven kolahdus herättää minut ja yritän kohdistaa katseeni hahmoon oviaukossa. Silmiäni häikäisevä kirkas valo kertoo aamun olevan jo pitkällä ja vessahätä muistuttaa itsestään samalla hetkellä. Alkaa tosiaan sattua. ”Aika nousta. Aamupesun aika.” Äitini. Silmäni alkavat tottua valoon ja nousen varoen jaloilleni: ”Kyllä äiti.” Tottelen kiltisti ja säästyn paljolta, ja ennen kaikkea pääsen vessaan. Äitini kiinnittää kaulassani olevaan pantaan ketjun ja vetää minua kuin koiraa perässään kohti syrjäisempää kellarin osaa: ”Kylpy odottaa.” Olen tottunut tähän kohteluun ja, jos en tietäisi paremmasta, en luultavasti edes osaisi toivoa hellää kosketusta. Pysähdymme kylpy alueelle ja äitini kiinnittää ketjun toisen pään tukevaan rautatolppaan: ”Sinulla on puolituntia aikaa.” Kuulen poistuvat askeleet ja kiirehdin itse nopeasti wc-pöntölle. Helpotus on sanoinkuvaamaton ja pieni värähdys kulkee pitkin selkääni. Sitten käännyn kohti kylpyammetta. Vesi on kylmää, ei minuun tuhlata lämmintä vettä. Onneksi koulussa voi käydä lämpimässä suihkussa... Enempää ajattelematta riisun alkeellisen vaatteeni ja astun kylmään veteen laskeutuen istumaan ammeeseen vilunväreiden juostessa pitkin kehoani. Pesen itseni mahdollisimman nopeasti ja nousen pois kylmästä vedestä. Pyyhe on pieni ja vanha mutta riittää kuivaamaan ihoni ja pitkähköt hiukseni. Vilkaisen peiliin ja alan selvittää hiuksieni takkuja; ei ole aikaa hukata. Äitini antoi puolituntia ja siinä ajassa minun on oltava valmis. Huomaan äitini jättäneen uuden kaavun minulle ja puen sen nopeasti ylleni saadakseni oloni edes hieman lämpimämmäksi. Elämäni on yksinkertaista. Ei ole päätöksiä tehtävänä, ei edes sen suhteen mitä puen päälleni. Onneksi koulua varten minulla on koulun sääntöjen mukainen koulupuku ja toisin kuin monet muut pojat osaan arvostaa sitä jo pelkästään lämpöisyyden vuoksi.
Ennen kuin huomaankaan aikani on lopussa ja äitini palaa hakemaan minua. Hän irrottaa ketjun tolpasta ja vetäisee minut mukaansa: ”Tänään sinulle ei ole työtä. Saat olla huoneessasi.” Painan pääni huokaistessani hiljaa: ”Kyllä äiti.” Seuraan äitiäni hiljaa ja astun huoneeseeni vastaan väittämättä. Olen jo oppinut että näin säästyn ikäviltä mustelmilta joiden selittäminen on joskus hyvin hankalaa. Kun äitini sulkee oven ja kuulen lukkojen kilahduksen valun kylmälle lattialle istumaan. Loistavaa, ei töitä. Tämä tarkoittaa että joudun olemaan jälleen koko päivän yksin kylmässä huoneessani. Sentään on jo sunnuntai ja pääsen jälleen kouluun huomenna. Asetun pitkälleni ja yritän nukahtaa. Ehkä aika kuluu vähän nopeammin jos en ole laskemassa jokaista sekuntia. Jälleen ajatukseni karkaavat Fayhin. En ole ihastunut tyttöön, en voi olla. Olen aina pitänyt enemmän pojista. Sen olen tosin pitänyt tiukasti omana tietonani. Jos vanhempani tietäisivät, olisin vainaa. Fay vain sattuu olemaan asia josta kuulen jatkuvasti. Vanhempani puhuvat hänestä, opettajat puhuvat hänestä, luokkatoverini puhuvat hänestä. Olisi ihme jos en olisi utelias. Kukaan ei tiedä Faystä kuin pintapuolisia asioita. Ehkä jonakin päivänä pääsen edes tervehtimään häntä.
Herään kylmyyteen. Ilta on siis jo pitkällä. Olen nukkunut normaalia pidempään ja todennäköisesti jäänyt ilman ruokaa. Tutkin nopeasti lattian ja havaitsen asian olevan kuten pelkäsinkin; ei ruokaa minulle. Huokaisten asetun takaisin lattialle ja yritän olla välittämättä murisevasta mahasta. Se että alan taas kaivata vessaan ei helpota nukahtamista, mutta mitäpä muutakaan tekemistä minulla on. Aamulla on pakko herätä aikaisin ja todennäköisesti äiti antaisi jotakin pientä syötävää, ettei mahani murisisi heti aamusta. Kylmäkylpy olisi odottamassa ja sitten saisin koulupuvun ylleni. Ja äiti ottaisi kaulapannan irti. Sitä tuskin maltan odottaa. Tämä panta saa oloni arvottomaksi ja likaiseksi. Olen vain arvoton hyödytön eien, joka ei osaa edes alkeellisinta ajan vääristämistä. Pudistan päätäni; en saa ajatella näin. En saa antaa äidin ja isän halveksunnan tarttua itseenikin. Puristan silmäni kiinni ja kiedon käteni ympärilleni; ehkä huominen toisi jotakin uutta elämääni. Samaa toivon joka ilta, mutta tähän mennessä mitään ei ole tapahtunut. En tiedä mikä saa minut niin toiveikkaaksi erityisesti tänä iltana, mutta ehkä se on hyvä enne. Annan mieleni lähteä vaeltamaan ja odotan unen tuloa pitkään ennen kuin viimein nukahdan levottomaan uneen.
Aamun sarastaessa äiti avaa jälleen huoneeni oven: ”Ala tulla. Et saa myöhästyä linja-autosta.” Nyökkään ja nousen ylös, jolloin saan jälleen ketjun pantaani. Äiti vie minut kylpyalueelle ja jättää minut jälleen yksin tolppaan kahlittuna. Kiirehdin jälleen wc-pöntölle ja huokaisen tyytyväisenä oloni helpottuessa. Kylpyamme on jälleen täytetty kylmällä vedellä ja riisun kaapuni ennen ammeeseen astumista. Kylmä vesi virkistää nopeasti ja peseydyn huolella, vaikka vilunväreet alkavatkin juosta pitkin selkää. Nousen pois ammeesta ja kuivaudun juuri kun äiti saapuu takaisin mukanaan koulupukuni. ”Pukeudu. Saat aamupalaa ylhäällä.” Uskomatonta, saan syödä yläkerrassa. Vedän housut jalkaani ja odotan että äiti irrottaa ketjun pannastani. Äiti irrottaa ketjun ja myös kaulapannan ja pyyhkäisen kaulaani pyyhkeellä. Iho tuntuu aralta ja vilkaisen peiliin; hienoa. Hiertymäjälkeä kaulassa onkin niin helppo selittää. Napitan paidan kiinni ja solmin kravatin nopeasti. Paidankaulus peittää hiertymän ja huokaisen hiljaa; ehkä kukaan ei huomaa sitä. Äiti tarttuu käsivarteeni ja ohjaa minut yläkertaan kärsimättömästi liikkuen: ”Olet niin hidas. Joudun turhaan odottamaan.” En sano mitään, mutta painan pääni. Se tuntuu riittävän ja keittiössä äiti laskee irti käsivarrestani. ”Istu.” Istuudun pöydän ääreen ja saan eteeni lautasen jolla on hieman leipää ja juustoa. ”Kiitos äiti.” Äiti ei vastaa ja syön nopeasti, ettei hän joutuisi odottamaan. ”Tule.” Nousen välittömästi ja nielaisen viimeisen suupalani seuratessani äitiä eteiseen. Siellä saan sukat ja kengät. Kun olen valmis äiti tarttuu irti oleviin hiuksiini: ”Ja tulet suoraan kotiin. Etkä mainitse tästä kenellekään tai saat katua sitä.” Nyökkään: ”Kyllä äiti.” Hän päästää irti ja avaa ulko-oven ja astun viimein ulos. Äiti katsoo kuinka astelen pihatietä pitkin kohti päätietä ja huokaisen helpotuksesta kun pääsen pois hänen näköpiiristään. Viimein pääsen kouluun.
Astun sisään koulun portista ja heilautan kättäni muutamalle tutulle pojalle. Astelen suoraan kohti kotiluokkaa ja törmään kulman ympäri kävellessäni johonkuhun. ”Sorry... En kattonu eteeni” Katsahdan henkilöön johon törmäsin ja jähmetyn hetkeksi; Fay. Yhtäkkiä tyttö hymyilee lempeästi: ”Ei se mitään Ray.” En saa sanaa suustani; hän tietää nimeni? Fay hymyilee suoristaessaan hamettaan, joka vaikuttaa huomattavasti lyhyemmältä kuin muilla tytöillä: ”Jokin vialla?” Pudistan päätäni ja vavahdan kun paidankaulus osuu hiertymään kaulassani: ”Ei...” Fay katsoo minua kummasti ja tunnen halua katsoa poispäin tytöstä. ”Jos niin sanot Ray.” Tyttö lähtee astelemaan suuntaan josta tulin ja huokaisen helpotuksesta…liian aikaisin. ”Valehtelu on paha tapa Ray...” Jähmetyn sanat kuullessani kykenemättä vastaamaan mitenkään; kuinka Fay oli tiennyt minun valehtelevan? Kuulen hänen kevyiden askeleidensa etääntyvän ja nojaan seinään hetken ennen kuin jatkan kohti kotiluokkaani.
Keskittymiskykyni on minimissään ja opettaja huomauttaa asiasta minulle useampaan otteeseen. Lopulta hän kutsuu minut mukaansa tunnin lopuksi ja huokaisen väsyneesti; tämäkin vielä. Jos vanhemmat saavat ilmoituksen olen pulassa. Seuraan opettajaa opettajienkansliaan ja kuuntelen hiljaa kuinka hän selittää kuinka tärkeä tämä koulu on tulevaisuuteni kannalta. Tulevaisuus... En ole juurikaan pohtinut sitä. Kotona ei koskaan rohkaista moiseen. Samassa kansliaan astuu sisään rehtori ja tämän seurassa Fay. Tyttö vilkaisee minua ohi astellessaan ja istuutuu sitten rehtorin pöydän kulmalle pitkiä jalkojaan heilutellen. Rehtori katsahtaa tyttöä hieman ärtyneesti, mutta tyytyy vain istuutumaan tuoliinsa ja avaa pöytälaatikkonsa: ”Tässä tämä opetussuunnitelma, jota pyysit.” Keskityn jälleen kuuntelemaan opettajaani, joka parhaillaan yrittää kysellä miksi en juuri tänään jaksa keskittyä mihinkään. Kohautan olkiani: ”Nukuin huonosti...” Kuulen Fayn kiittävän rehtoria ja loikkaavan alas pöydältä. Opettajani katsoo minua tarkasti: ”Olet aina viikonlopun jälkeen väsyneempi kuin viikolla. Juhlitko rankasti vapaa-ajallasi?” Pudistan päätäni; en edes tiedä mitä hän mahtaa tarkoittaa juhlimisella tässä tapauksessa. Samassa Fay astelee tyynesti opettajani luo: ”Anteeksi keskeytys. Saisinko sen kurssisuunnitelman jonka lupasit täksi päiväksi?” Näen opettajani ilmeen muuttuvan: ”Kurssisuunnitelman? Oi ei. Taisin unohtaa.” Fay ottaa kasvoilleen moittivan ilmeen: ”Unohdit?” Yritän pitää kasvoni peruslukemilla ja opettajani hymyilee vaivautuneesti: ”Tuon sen huomenna.” Tyttö kääntyy kannoillaan ja nappaa kiinni kädestäni: ”No hyvä. Lähden nyt Rayn kanssa aikaiselle lounaalle.” Olen vähintään yhtä hämmentynyt kuin opettajanikin seuratessani tyttöä ulos kansliasta. Kuulen opettajan sanovan jotain rehtorille, mutten saa sanoista selvää.
Fay vetää minut mukanaan aina koulun ruokalaan asti: ”Tarvitsen jotain piristystä ja se on…” Katselen kuinka tyttö valitsee suklaakakkua ja kuuman kaakaon. ”...suklaa! Ota sinäkin Ray.” Pudistan päätäni hiljaa; minulla ei ole rahaa ja vain kouluruoka on ilmainen. Fay katsoo nyt minua silmät tarkkaavaisina: ”Miksi?” Nielaisen hermostuneena ja olen juuri miettimässä vastausta kun Fay kääntyy ja ottaa tarjottimelleen toisen palan kakkua ja toisen mukin kaakaota: ”Minä tarjoan. Tule seurakseni.” Jään sanattomaksi ja seuraan tyttöä pöytään tämän maksettua ostoksensa. Istuudun vastapäätä Faytä ja tämä asettaa kakkupalan ja kaakaon eteeni: ”Syö. Sinulla on selvästi nälkä.” Katson häntä yllättyneenä. ”Miten sinä..?” Fay naurahtaa hyväntahtoisesti ja kurottautuu sipaisemaan poskeani kädellään: ”Olet niin laiha Ray. Ja syöt koulussa mitä vain on ruokana. Et saa tarpeeksi ruokaa kotona, vai mitä?” En tiedä mitä sanoa; kuinka on mahdollista että Fay tietää tilanteestani? Kuinka paljon tyttö oikeastaan tietääkään minusta? Tunnen käden poskellani ja pakotan itseni katsomaan tyttöä silmiin: ”En ehtinyt syömään aamupalaa. Ei muuta..” Fay vetää kätensä pois: ”Sanoinhan että valehtelu on paha tapa. Voit puhua minulle suoraan.” Pudistan päätäni: ”Kaikki on ihan kunnossa...” En voi kertoa tytölle kotiasioistani. En edes tunne häntä. Fay nyökkää sanoilleni ja näen hänen ilmeestään, ettei asia ole loppuun käsitelty: ”Juo ennen kuin kaakao pääsee jäähtymään.” Kiinnitän huomioni juomaani ja alan siemailla sitä tyttöön katsomatta; miksi ihmeessä Fay kiinnitti huomionsa minuun? En ole mitenkään erikoinen, enkä edes osannut kuvitella että tyttö tietäisi edes nimeäni. Silti istun hänen kanssaan koulun ruokalassa juomassa kaakaota.
Hiljaisuus vallitsee välillämme useamman minuutin kunnes Fay huokaisee tyytyväisenä: ”Aah! Olipa hyvää. Ne?” Nyökkään edelleen vaivautuneena ja yhtäkkiä Fay naurahtaa: ”Olenpa minä tyhmä! En edes esittäytynyt. Olen Fay Winter.” Hymyilen heikosti: “Tiedän...” Tyttö virnistää: ”Taidan kerätä huomiota vai mitä?” Kohautan olkiani: ”Niinkin sen voi ilmaista.” Fay hymyilee nyt hieman surullisesti: ”Kaikki johtuu Sarah-tädistä. Sen jälkeen kun hänestä tuli kasvattajani niin kaikki ovat tietäneet minusta muka kaiken. Ja pyrkineet suosiooni... Jopa opettajat...” En ehdi estää itseäni ennen kuin päästän sanat suustani: ”Et ole ainut johon se on vaikuttanut...” Vaikenen kauhuissani ja painan pääni nopeasti. En näe tytön reaktiota ja pelkään, että olen suututtanut tämän, kunnes tunnen käsien kietoutuvan hartioideni ympärille: ”Olen niin pahoillani Ray.” En kykene liikahtamaankaan ja tunnen otteen lujenevan. ”En tiedä mitä olet saanut kokea, mutta lupaan että pian olosi paranevat.” Kohotan katseeni ja käännyn katsomaan tyttöön: ”Mutta...” Fay suoristautuu ja katsoo minua lämmin hymy kasvoillaan: ”Älä huoli. Kukaan ei saa tietää. Nähdään koulun jälkeen ja puhutaan rauhassa.” Pudistan päätäni: ”Minun on mentävä suoraan kotiin.” Tyttö katsoo minua tarkasti: ”Entä jos et mene?” Painan pääni: ”Se ei ole vaihtoehto.” Fay pudistaa päätään: ”Tänään se on. Älä huoli, vanhempasi eivät saa edes tietää.” En tiedä mitä sanoa ja Fay laskee kätensä olalleni: ”Luota minuun. Odotan luokkasi ulkopuolella viimeisen tunnin jälkeen.” Tyttö lähtee astelemaan poispäin ja istun vielä hetken ennen kuin itsekin nousen ja suunnistan kohti kotiluokkaa.
Tunnit kuluvat ja yritän tosissani keskittyä, vaikka Fayn sanat tunkeutuvatkin etualalle vähän väliä. Opettajat eivät kuitenkaan enää tunnu huomaavan häiriöitä tarkkaavaisuudessani ja saan olla rauhassa loppupäivän. Ruokatunnilla nautin lämpimän ruoan hartaudella ja muistan jälleen kiittää keittäjiä herkullisesta ateriasta. Olen luultavasti ainut joka tekee niin joka päivä. Välitunnit vietän enimmäkseen yksin. Välillä joku tutuista pysähtyy vaihtamaan muutaman sanan, mutta minulla ei juuri ole ystäviä, johtuen siitä etten pääse iltaisin ulos. Viimeisellä tunnilla ajatukseni ovat auttamatta omilla teillään. Fay sanoi, etteivät vanhempani saisi tietää keskustelustamme koulun jälkeen. Osaako tyttö vääristää aikaa niin hyvin? Uskaltaisinko kertoa hänelle totuuden? Mitä hyötyä siitä olisi? En tiedä lainkaan mitä tehdä ja tunnin lähestyessä loppuaan alan hermostua toden teolla. Miksi en sanonut hänelle ei? Tunnin loppuessa jättäydyn viimeiseksi ja yritän koota itseni; en saa näyttää hermostuneelta.
Astelen käytävään ja huomaan Fayn nojailevan seinään vähän matkan päässä luokan ovesta. Tyttö vilkuttaa minulle iloisesti ja astelen hänen luokseen hieman epäröiden. Mitään sanomatta Fay ottaa käteni omaansa ja viittaa toisella kädellään kohti pääaulaa. Astelen hänen vierellään käteni hänen kädessään läpi nyt jo aution pääaulan ja ulos koulun pihalle. Pihalla odottaa musta kalliin näköinen auto ja Fay vetää minut sitä kohden. ”Sarah-täti lähetti auton meitä hakemaan.” Autosta nousee vanha harmaahapsinen mies jolla on siisti harmaa parta: ”Hyvää iltapäivää Fay-neiti.” Fay hymyilee miehelle ja heilauttaa kättään: ”Hei Al! Lähettikö Sarah-täti sinut?” Mies avaa auton ovet ja nyökkää: ”Tietysti. Sää on niin epävakainen.” Fay virnistää iloisesti ja vetää minut mukanaan takapenkille. ”Tässä Ray. Meidän täytyy jutella Sarahin kanssa.” Jähmetyn täysin; jutella kenen kanssa? Enhän minä voi mennä Sarahille kertomaan mitä vanhempani ovat minulle tehneet. Tunnen käden olallani ja katsahdan tyttöön vierelläni. ”Älä huoli Sarah on ihan mukava. Ja hän tietää mitä tehdä.” Nyökkään epävarmasti; entä jos vanhempani saavat tietää..? En tahdo kokea kaikkea enää uudelleen... Huomaan Fayn hymyilevän minulle rohkaisevasti ja hymyilen heikosti takaisin; jokin tässä tytössä vetää minua puoleensa.
Muutaman kymmenen minuutin automatkan jälkeen pysähdymme valtavan linnan pihaan. En voi olla tuijottamatta upeaa rakennusta ja yhtäkkiä Fay naurahtaa: ”Tuo oli minunkin reaktioni kun näin tämän paikan ensimmäisen kerran.” En osaa vastata ja seuraan häntä ulos autosta. Katselen kaunista puutarhaa astellessani Fayn perässä ja tunnen jännityksen nipistelevän mahassani. Kun suuret pariovet aukeavat ja Sarah astuu tervehtimään Faytä, tunnen maailman pimenevän. Horjahdan ja tunnen kädet ympärilläni. Kun avaan silmäni, kuulen Sarahin äänessä vihaa: ”Tämä on sietämätöntä! Kuinka Neuvosto voi olla näin sokea? Hän on vasta lapsi ja häntä on kohdeltu jo vuosia kuin.. En edes tiedä mitä voi kohdella näin huonosti…” Tunnen hellän käden otsallani siirtävän hiuksiani pois kasvoiltani. ”Voitko ottaa hänetkin huostaasi Sarah-täti?” Olen vielä sen verran sekava etten kykene reagoimaan Fayn sanoihin. Sen sijaan kuulen Sarahin vastauksen: ”Olen pahoillani Fay, mutta en voi ottaa häntä suojatikseni…” Tunnen sydämeni jättävän lyönnin väliin, mutta Sarahilla on vielä sanottavaa: ”Mutta tiedän kyllä erään, joka ottaisi suojatin hyvin mielellään. Otan yhteyttä häneen nyt heti.” Avaan silmäni ja tajuan viimein että lojun selälläni pehmeällä vuoteella ja Fay istuu vierelläni hiuksiani silitellen. Seuraava huomioni on että paitani on kokonaan auki. He siis ovat nähneet ruhjeet vartalossani ja hiertymän kaulassani… ”Kiitos Sarah-täti.” Fay hymyilee hellästi ja kuulen oven sulkeutuvan Sarahin poistuessa. ”Älä huoli Ray. Pääset pian parempaan kotiin, missä sinua ei lyödä tai nöyryytetä.” Katson tyttöä lähes paniikissa: ”Mutta vanhempani…! He…” Tunnen hennon sormen huulillani: ”Shhh.. Älä huoli heistä. He itse ovat halunneet sinulle toista huoltajaa.. Tiedät sen itsekin, vai mitä…?” Nyökkään hitaasti ja käännän katseeni pois; en osannut edes toivoa että pääsisin pois kurjasta elämäntilanteestani.
Kuukautta myöhemmin elämäni on muuttunut lähes täydellisesti. Asun nyt mukavasti suuressa omakotitalossa uuden perheeni kanssa. Ottovanhempani ovat asettaneet minulle toki rajoituksia, mutta nyt olen vapaa liikkumaan lähes minne ja milloin haluan. Fay on uusi ystäväni ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Hän on minulle kuin huolehtiva isosisko, mutta samalla vallaton ja uskomattoman uhkarohkea. Edelleenkin on vaikea uskoa että kaikki tämä tapahtui yhtenä päivänä ja joka päivä muistan olla kiitollinen tapahtuneista muutoksista. En myöskään koskaan väitä vastaan ottovanhemmilleni; he ovat ansainneet kunnioitukseni. He eivät myöskään koskaan käytä kunnioitustani väärin. He eivät yritä hallita joka osaa elämästäni. Olen viimein vapaa ja olen jopa saanut uusia ystäviä. Oikeat vanhempani eivät ole ottaneet minuun mitään yhteyttä sen jälkeen kun Sarah ja Fay veivät minut tapaamaan heitä ja kertomaan että eräs toinen perhe ottaa minut siipiensä suojaan. He ottivat uutisen rauhallisesti ja näin tyytyväisyyden heidän kasvoillaan; he viimeinkin pääsivät eroon hyödyttömästä ja taidottomasta pojastaan. Se ei vielä ole muuttunut. En edelleenkään osaa vääristää aikaa tai tehdä mitään muutakaan erikoista. Mutta siihen tulee vielä muutos. Joka päivä koulun jälkeen Fay opettaa minulle asioita joita ei opeteta koulussa ja alan viimein ymmärtää asioita joita eien lapselle yleensä opetetaan heti kun tämä on oppinut puhumaan. Hän opettaa minulle asioita joiden opetus olisi kuulunut vanhemmilleni. Mutta hän ei väheksy minua vaikka opinkin hitaasti. Ei, nauramisen sijaan hän kannustaa minua ja jaksan yrittää kovempaa. Elämäni on nyt hyvin ja ehkä tulevaisuudessa pääsen normaalin eienin tasolle.